'Syggy-dyggy', sanoi Kendo kouraisten ammeellisen lämmintä paskaa janoiseen kurkkuunsa ja jatkaen samaan hengenvetoon katkeraa vuodatustaan: 'Nam-nam, saatana.' Oli taas SE aika vuodesta, no kyllähän se nyt tiedetään MIKÄ aika, mutta kuitenkin - kaupungin työtä rakastavat pienet ihmiset kasasivat ruokavuoria keskelle toria uhratakseen ne Kaaosmahalle, joka oli jokavuotiseen tapaansa tulossa moikkaamaan kavereita moottorisahan ja helistimen kanssa. 'Hei vaan', tervehtivät lapset toisiaan matkien viattomasti tuon demonin elkeitä kunnes pelokkaat äidit tulivat vetämään heidät talojensa kylmien varjojen suojaan. No Kendo ei oikeastaan välittänyt ympärillä hyörivistä ihmisistä vittujakaan, vaan jatkoi mieluummin huonomaineisen baarin muuntamista yhä huonomaineisemmaksi.
- Mitähän "syggy" tarkoittaa, kysähti eräskin baaritoveri.
- Mitähän "dyggy" tarkoittaa, jatkoi edellisen identikko.
- Mitähän jos menisitte vittureikään täältä, täsmensi Kendo ja sormeili uteliaat puupalttookuntoon. SE olisi pitänyt arvata, mutta aina ei ole aikaa. Jättäen kurahaalarinsa varaamaan jakkaraansa Kendo kävi vessassa eli torilla vaatimassa osaansa tuosta sangen salaperäisestä uhrikeosta. Siinä oleskeli kaikkea kivaa syötävää ja kodinkoneita - jos ei nyt ihan uusinta muotia, mutta erittäinkin vanhaa. Koskapa Kendo oli jo hivenen räkätuupparissa, eivät hänen pääaivonsa tuottaneet sanottavampia ideoita edessänsä kahden epäselvän varsinaispyramideina huojuvan hyötykasan oikeaoppisen jakamisen suhteen. Hän tyytyi kaatumaan suu auki maistuvimman kohdan päälle ja nieleskeli sitten sauvasekottimia ja marenkia.

Odotetun hetken koittaessa Kaaosmaha aineellistui aika-avaruuteen torin yläpuolelle ja survoitui ilmakehän läpi mahtavana tulipatsaana. Kansa piiloutui kellareihin paperipussit päissään ja rukoili kymmenystensä riittävän demonien demonille. Eihän Kaaosmaha oikeastaan niin hirveän paha ollut, olihan hän esimerkiksi juuri viime vuonna ollut ihan mukavasti aitatalkoissa.

- Muksis-Puksis, sanoi Kendo saadessaan laskeutuvan Kaaosmahan valtavan perseen naamallensa. - Hei, mikä apina täällä mun safkan keskellä oikein lepertelee, totesi puolestaan Kaaosmaha - Ketä sä sanot apinaks, huora. Vittu suo. Tuu nyt ulos sieltä mun perseestä niin pannaan pystyyn kunnon nyrkkitappelu.
- Pojat, pojat. Rauhotutaas taas, jyrähti syvä ääni jostain korkeuksista.
- Kato Kendo. Se on Fysulin Kolossi. Mitä se täällä tekee. Kendo kaivautui ulos Kaaosmahan perseestä ja pyyhittyään paskat silmiltään näki jätin polvet silmiensä edessä.
- Mitä sä tällä teet, kysyi Kendo polvilta.
- Mä kuulin, että täällä on ilmasta safkaa tarjolla, vastasi jätti.
- Ai sä oot siellä, sanoi Kendo kohottaen katseensa. Samalla Kaaosmaha työntyi Kendon eteen ja ryhtyi töykkimään Jätin jalkoja mahallaan.
- Lähe menee. Nää on mun safkat ja ne ei todellakaan oo sulle ilmasii.
- Puhuks joku jotain safkasta, kysyi neljäs ääni. Kendo, Kaaosmaha ja Fysulin Kolossi kääntyivät katsomaan torin laidalle ilmestynyttä huuruista, hylkeennahkaan verhoutunutta hahmoa.
- Vittu, sehän on Metsästäjä, sanoi Kolossi: Mitä sä täällä teet?
- Mitä sä täällä teet? Vitun nuija, mitä luulisit. Se on täällä tietenkin ilmasen safkan perässä, sanoi Kendo.
- Hei ihan oikeesti. Hommatkaa omat uhrilahjanne jostain. Mä oon tehny aitaa koko viimekesän, että nää suostuu uhraamaan mulle, aneli Kaaosmaha itkuisella äänellä.
- Mä en ainakaan lähe minnekään, sanoi Kolossi.
- Enkä mä, säesti Metsästäjä.
- Mä olin täällä ekana, sanoi Kendo imeskellen jääkaapin johtoa.
- Jos tehtäis niin, että jaetaan potti tasan?, ehdotti Metsästäjä hetken äänettömyyden jälkeen.
- Hyvä sun on viimeksi tulleena sanoa, ärähti Kaaosmaha. Taustalla Kolossi näytteli huonosti sokeritautista ja nyyhkytti saadakseen insuliinia, tai mikä vielä parempi, herkkuja uhrikeosta. "Jaetaan kaikki mulle tasan", mölisi Kendo pesukoneen sisältä.
- Valitaan yksi meistä ja jaetaan se ja toi kasa muitten kesken, sanoi Kaaosmaha. "Ei, vaan mä otan kaiken". "Kuka puhui?", kysyi Kolossi. Kaikki katselivat ympärilleen eivätkä olleet heti huomata Profeettaa, sillä tämä oli niin suuri. Profeetan yksi solukin painoi mannerlaattaa selvästi alaspäin, sillä hän oli todella iso yksisoluiseksi. "Mene tahna vittuun", lässytti Kendo ja yritti huomaamattomasti nytkähdellä syvemmälle kekoon. Kunnon kansalaiset olivat tajunneet jotain olevan pahasti vialla ja kerääntyivät torin laidalle talikoilla aseistautuneina. Joillakin oli lisäksi huuliharppu ja herpes.
- Me ei uhrata enää kenellekään, jos tästä ei tuu selkoa, väkijoukko huusi. Kendo tyytyi tai kykeni vain heiluttamaan herttaisesti T-paitaansa. "Mulle ne on nää kaikki jutut tuonu, helvetti", tyrskähti Kaaosmaha ja kaikki näkivät kuinka alahuuli vipatti pahaenteisesti. "No, onhan toi ihan totta", mumisi Kolossi, sillä häntä oli alkanut hävettää lapsellinen käytöksensä; "Eiköhän me pojat lähdetä sovinnolla". Kendo vilkaisi salaa alushousujensa sisään. Profeetan ei tarvinnut.
- Toi on oikeeta puhetta, sanoi kaikentäyttävä ääni. "No kukas vittu toi oli?".
Ja olisihan se pitänyt arvata - itse Alamaailman Vasara oli suvainnut tulla haaskalle. "...Sopiiko?", se sanoi ja tiivistyi muiden ympärille mustaksi kuvuksi. Nyt tuntuivat kaikki paskanjauhajat ja egoistit olevan koolla.

Seuraavat kaksitoista vuotta Vasara piti majaansa, eli itseään torin peittona. Aluksi kaupungin kunnon paskaväki oli hyvin huolestunutta mutinasta, huudosta, paukkeesta, laulusta, kiroilusta, kirskunnasta, räjähdyksistä, ulinasta, moottorin ulinasta, turbiinin ulinasta, väittelystä, ähinästä, naurusta ja muusta epämääräisestä melusta, jota kantautui Vasaran sisältä vuorokaudenajasta riippumatta. Muutaman vuoden kuluttua Vasaran läsnäoloon oli kuitenkin totuttu eikä aikaakaan, kun sitä alettiin jo kiitellä ja siunata. Pitihän se Kaaosmahan, Kendon ja kaikki myyttisemmätkin pummit pois kaupungin kaduilta kuseksimasta ja ruikkaamasta rahaa. Mikään ihme ei siis ollut se kaaos, jonka Vasaran häviäminen erään kylmän keväisen yön jälkeen sai aikaan. Natsit ja muu kunnon väki heräsivät aamulla leutoon ripulin hajuun, joka leijaili aamu-usvan mukana sisään pienimmistäkin raoista ikkunoiden ja ovien pielissä. 'Vitun äijä, pitikö mennä taas paskantamaan kännissä sänkyyn', totesi useampi kuin yksi kiukkuinen vaimo aamulla, mutta ärtymys muuttui nopeasti kauhuksi kun asian todellinen laita selvisi. Ensimmäisestä vartiosotilaan säikähtäneestä älähdyksestä ei kestänyt montakaan kymmentä minuuttia kun koko kaupungin 45 asukkainen asujaimisto tiesi jo tapahtuneesta. Rohkeimmat kerääntyivät kalpeina torin reunalle nenäänsä pidellen, kun toiset lastasivat omaisuuttaan ornitoptereihin tarkoituksenaan hävitä mahdollisimman kauas ja mahdollisimman nopeasti.

Kendo makasi onnellisen tietämättömänä kaikesta hyörinästä sammuneena kaulaansa myöten ulosteisiin, pakkausmateriaaliin ja pieniin jousiin. Vain hänen selkänsä takana oleva tukeva jalusta esti kuivuneen veren ja sperman peitossa olevia hengityselimiä uppoamasta kaikkialla vellovaan tahnaan. Jalustan päällä oli jotain todella outoa. Se muistutti epämääräisellä tavalla jotain elävää oliota, mutta raskaat hammaspyörät ja vipuvarret antoivat ymmärtää aivan muuta. Sen kyljet näyttivät ensisilmäyksellä olevan kromattua terästä, mutta tarkemmin katsoessa niiden kiilto toi mieleen pikemminkin kosteat limakalvot. Sen takapuolelta tupruava savu haisi antiikkiselta diesel-koneelta, mutta sen ääni kuulosti melkein hengitykseltä. Kaikkein oudointa kuitenkin oli sen ympärillä oleva mystinen tunne, että se oli seissyt siinä yhtä kauan kuin kaupunkikin. Se tuntui ikään kuin haluavan viestittää tarkkailijoilleen olevansa taustamelua tai vanha maljakko - yksityiskohta, jonka huomaa vasta kun se on poissa.

Kummallisuutta tarkasteltiin niin tarkasti kuin vain oli tuossa kuurouttavassa löyhkässä mahdollista. Ei sitä kukaan ymmärtänyt. Markku yritti, mutta luopui, Anssi protestoi itsemurhallaan, mutta luopui hänkin. Eikä siinä oikein muita jäänyt jäljelle, joten kukaan ei ollut näkemässä kun Kendo heräsi ja ryhtyi toimeen. Ottaen käsiotteella otteen otsastaan hän kiehkuroi otsatukkansa monituisia hiushiuksia parempaan suuntaan voivotellen kanuunansa voimakkuutta ja nousi istuinasentoon. Kaikki tuntui viittaavan siihen suuntaan, että parhaat päivät olivat jo takanapäin, koska kakkaa oli kovin runsaasti, eikä osa siitä ollut lainkaan omaa ainakaan maun perusteella. Mutta mitäs sitä suremaan.

Selvittyään liukkaasta uloste-esteestä Kendo hoippuroi päitään raapivan yleisökerhon läpi ja yritti tukkoisesti selvitellä tapahtumien kulkua; Ensin oli näkynyt polvet, sitten joitain äijiä. Lopuksi oltiin syöty karkkia ja kaikkia koneita, ja se kuulosti hivenen yliampuvalta. Takana outo mekaniikka puhkui itsestään varmoja tietoisuuden merkkejä ja natisi alas korokkeelta. Se suunnisti kauas länteen puhallellen sisuksistaan sinisenkatkeria pakokaasupilviä. Sen takavalot lämmittivät kaupungin kotiäitien elämää, vaikkei se ollutkaan tarpeen. Siitä viis veivasi koko kansa.

Ei se ihan niin mennyt. Historia ehkä hieman vääristi tapahtumien kulkua, eikä kukaan silti muistanut kuinka Kendo lähti pois ihmisten elämästä, tai mihin se kumma laite taivalsi vapauduttuaan Vasaran kuvusta. Kendo olisi kuitenkin ollut jäljitettävissä pelkästään seuraamalla hänen napanuoraansa, joka tuntui aina roikuskelevan siellä missä sikiö itsekin. Alkio-Kendo oli juuri päässyt eroon häiritsevistä kilparunkkareista, joten ei ole ihmekään, että jalka vei hahmoa etusuuntaan.

Tovin matkaa tehtyään jalka huomasi olevansa yksin ja oudohko tunne pysäytti sen täysin. Kendo raakkui kaukana takana vetäen käsillään itseään eteenpäin suu täynnä maan ja syljen sekaista tampellaa. Jostain matkan varrelta oli käteen jäänyt roima pullo vahvahkoa ainetta, jonka Kendo oli muitta mutkitta imeyttänyt verenkiertoonsa suun ja vatsan limakalvojen kautta. Sittemmin heikko ja epämiellyttävä olo oli antanut ymmärtää, että aine ei ollut ollut ainakaan etanolia. Yhtä kaikki nuppi oli kuitenkin himmennyt ja se sai hymyn karehtimaan Kendon hikisillä idiootin kasvoilla aina kouristusten välillä.

Lopulta kadotettu jalka siinsi aivan Kendon näkökyvyn rajamailla eli käden ulottuvilla. Kehonsa kiusaaja ojensi tärisevää kättään kohti alempaa raajaketta, kun yhtä-äkkiä aavikon hiekasta sukelsi saatanallinen kala ja nappasi sukanhiestäjän leukoihinsa. Ensiällistyksestä toivottuaan Kendo kaivoi esiin pötkön dynamiittia ja heitti sen jättihauen perään toivoen paineaallon surmaavan raajavarkaan. Kumea räjähdys pöllytti hiekkaa korkealle ja hetken kuluttua dyynin pinnalle nousikin sekalainen kokoelma pikkukaloja, kenkiä ja varpaita.
- Voi, kuinka söööpöjä!, karjahti nyt jo sangen merimäisten aallonharjanteiden väliä kauhova Kendo. Jysähdyksen paine oli nimittäin sulauttanut hiekka-atomit vedeksi ja sitä siinä sitten piti kroolata halki. Ja kyllä kelpasi näykkiä evääksi hieman evää ruumiskaloilta ja kurlata pöperö alas mainingilla. Rantaan päästyään Kendo oli kuitenkin mielessään hahmotellut paremmankin toimeentulon ja meni luonnollisesti kaupittelemaan itseään rantametsän takaa löytyvälle kalliorinteelle.

Ei pistetty kuitenkaan kauppoja lukkoon, sillä likomärkä jalkapuoli ei oikein kiinnostanut ketään, eivätkä kuolaavan ja mahahappoisen suun yläpuolella harittavat kaihikaapparit tuntuneet korostavan muuten niin lumoavaa olemusta. Vähitellen Kendoa vitutti niin voimakkaasti, että hän keräsi kerjuuhattunsa ja posetiivinsa ja ontui takaisin mereen kalapizzalle. Päälakihalkiosta työntyi esiin snorkkeli ja periskooppi, joten taas oli lukkari valmis sotaan.

Seuraavien vuosien aikana Kendo tutustui lähemmin pinnanaliseen torielämään. Uskalikot työnsivät maksusta päänsä merileijonan kitaan ja kaikki läpsyttivät oikeutettua kunniaa heille. Pienistä kojuista myytiin vesimelooneita ja merivuokkoja viehkoille seireeneille. Pinnan alla oli kuitenkin pohjamuta, jota kolusi outojen ei-vielä-koettu-tunteiden vallassa salaperäinen mököttäjä, jonka Kendo huomasi lopulta olevan hän itse. Keksinnöstä saamillaan rahoilla eli kotiloilla olemus osti yksiön eläkepäiviään varten. Eli pois vaan pulputtamasta ja kuivaa päälle.

Raihnaäijä muisteli vielä kauan kaikkia toiminnantäytteisiä nuoruusminuuttejaan, kunnes ei enää yhtenä aamuna herännytkään. Syvän kuolemankaltaisen koomansa tyhjissä sokkeloissa Kendon mielenhitunen oli jo antanut periksi. Tai niin ainakin se luuli.