Kaksi lintua tapasi tyhjällä taivaalla ja katseli alas laaksoon. Siellä, puiden ja halkinaisten siirtolohkareiden keskellä seisoi yksinkertainen puupatsas. Ja sen käsivarsille linnut laskeutuivat kaarreltuaan ensin hahmon yläpuolella epäluuloisina. Joku oli veistänyt tuon patsaan jo kauan sitten, sillä sen jalat olivat lahonneet maan kosteudesta ja home oli noussut sitä pitkin ylös sinertävinä renkaina. Patsaalla oli kaiketi joskus ollut kasvot, mutta ne olivat hävinneet kun puu oli halkeillut ja toukat syöneet sen pehmeät osat niin, että vain kovemmat vuosirenkaat olivat jääneet jäljelle. Ehkä hahmolle oli kuitenkin jäänyt jonkinlainen tyhjä katse ja sormettomat kädet vihanpuuskaan tai tervehdykseen.

Toinen linnuista nokki patsaasta kalpeita matoja ja nosti aina välillä päätään, sillä se oli pelokas ja kavahti pientäkin tuulen kahausta puissa. Mutta toinen lintu ei syönyt, mutta ei myöskään vilkuillut ympärilleen, vaan kuiskutteli patsaan korvaan outoja lentäjien ja kahlaajien kertomuksia. Se kertoi munista ja poikasista, sulista ja pörröisestä poikasen untuvasta. Myös se kertoi lannan tahrimista pesistä ja petolinnun huudosta. Kun toinen lintu oli saanut vatsansa täyteen se kirahti ja lensi puiden sekaan ja pois tästä kertomuksesta. Silloin toinen linnuista supatti patsaalle viimeisen ja pisimmän tarinansa. Se kertoi munankuoresta ja avonaisesta suusta ja yhdesta emolinnustakin se kertoi. Jos lintu olisi katsonut tarkkaan patsasta, se olisi voinut ehkä nähdä sen ilmeen muuttuneen hivenen surullisemmaksi. Mutta pian tämäkin lintu lensi pois ja siitä jäi jälkeen vain kimakka pärpätys kaikumaan kivien kyljistä. Niin patsas sai taas olla yksin lukemattomia ja unenkaltaisia vuosia, ja jonkun myrskyn jälkeen se makasi selällään katsellen onnettomana taivaalle.

Kerran Äiti käveli juovuttavien kevään hajujen keskellä ja tuli korkean kallion juurelle. Siellä lumi ei ollut vielä kokonaan sulanut, vaan odotti sinnikkäästi kesän hautovia ilmoja. Äiti otti kämmenelleen nokareen härmäistä mutaa ja yritti kovin tuntea sen mädänneen ja makean hajun, mutta se oli vielä liian kylmää. Niinpä hän hieroi nokaretta käsiensä välissä, mutta mudassa ollut tikku pisti häntä kipeästi ja nokare putosi maahan. Äiti kääntyi pois, ja kuuli takaansa sulamisvesien solinan kallion kupeella.

Metsän takana oli lohkareiden täyttämä laakso. Sen aluskasvillisuus oli vielä matalaa, mutta Äiti tiesi, että kesällä se olisi sangen korkeaa ja okaat raapisivat sen seassa kulkevia. Mutta mehevien ja nuorten taimien keskellä oli aivan paljas paikka, eikä se ollut kivi tai lähde, vaan vain kasa lahonnutta puuta. Sen viereen Äiti kyykistyi ja ihmetteli, mikseivät kasvit olleet vallanneet tätäkin paikkaa. Hän kosketteli murenevaa puuainesta ja kaivoi sormillaan maata sen alta, muttei löytänyt syytä. Siinä hän odotti, että yö pimenisi ja laskeutui sitten nukkumaan karikkeelle.

Aamun kasteen vielä viipyillessä puiden oksilla ja kivien harteilla Äiti nousi kummasta unestaan ja kapusi laakson suurimman kiven päälle. Siellä hän huomasi, että edellisenä päivänä tikun puhkaisema haava oli alkanut taas vuotaa ja suuri verikarpalo oli kihonnut hänen kämmenelleen. Sen Äiti pudisti kädeltään ja veri muodosti loivan punaisen pisarakaaren kivelle hänen ympärilleen. Auringon kuivattua kiven ja kaiken sen ympäriltä Äiti oli jo unohtanut koko asian, sillä haava ei enää vuotanut. Ja hänen katseensa kiersi laakson puissa ja lohkareissa, ja yhtäkkiä ei enää ollutkaan kevät, vaan jo täysi kesä. Äiti nukahti ensimmäisen ja oudon kesäisen päivän jälkeen kivelleen, eivätkä hänen unensa olleet tyhjiä.

Äiti heräsi vasta, kun syksy oli jo tullut ja hän suri kesän menoa. Mutta Äidin istuessa kivellään metsästä tuli kahdeksan henkeä ja ne olivat iloisia, sillä ne olivat odottaneet Äidin heräämistä jo kauan. Äiti ihmetteli, mistä nämä oudot henget olivat tulleet, mutta ei silti pelännyt niitä vaan oli salassa onnellinen ja pyysi niitä samalla luokseen kivelle istumaan. Henget kertoivat heränneensä Äidin sylistä kesällä ja tienneet siitä olevansa tämän lapsia. Ne olivat tuoneet Äidille makeita ruohoja ja raikasta vettä lehtikääröissä, mutta Äiti ei ollutkaan herännyt. Pehmeitä juuria ne olivat maasta kaivaneet ja lihavia matoja, mutta vaikka ne kuinka olivat yrittäneet, ei Äiti ollut herännyt. Nyt kun syksy oli tullut, pelkäsivät henget, että syötävää ei enää olisikaan ja että talvi toisi mukanaan nälän.

Henkien istuessa Äidin ympärillä hän huomasi, että verenpisarat kiveltä olivat kadonneet ja että henkiä oli yhtä monta kuin oli pisaraakin. Siksi Äiti kietoi käsivartensa henkien ympärille ja suojeli heitä, sillä hän ymmärsi nyt heidät lapsikseen. Kun he siinä istuivat, tuli talvi ja laaksosta näki kauas.

Talvella kun lumi peitti laakson ja kivetkin, Äiti kertoi lapsilleen keväästä ja siitä oudosta puuttomasta laikusta laaksossa. Ja hänen lapsensa kertoivat Äidilleen kaikesta mitä olivat kesän aikana tehneet odotellessaan hänen heräämistään ja Äiti oli kovin ylpeä heistä kutsuen heitä Mestareiksi. Samalla hän antoi heille nimet, niiden puitten ja kivien mukaan joista hän piti eniten. Mestarit käpertyivät hänen syliinsä yhä tiukemmin ja nukkuivat ja silloin Äiti hyräili heille tarinaa suuresta mustasta linnusta, joka nielaisi munankuoret jotta voisi synnyttää uusia poikasia.

Kun tuli toinen kevät Mestarit heräsivät Äidin sylistä ja katsoivat ihmetellen kevättä ensimmäistä kertaa. He halusivat kokea sen kaiken ja Äiti laski heidät sylistään, mutta pyysi heitä samalla palaamaan luokseen kun ensimmäinen syyspäivä koittaisi, niin hän kertoisi heille hänen Oman Oikean nimensä. Keväänsä ilosta riemuiten Mestarit lupasivat palata ja juoksivat sitten laakson puiden sekaan ja lopulta muihin laaksoihin.

Kesällä Äiti näki vieraan unen. Siinä hän käveli tuhkan päällä, mutta mitään muuta ei hän onnistunut näkemään vaikka kuinka koetti, sillä hän ei voinut nostaa katsetta jaloistaan. Unen ja sen maan läpi oli kulkenut metsäpalo, eikä mikään enää elänyt, mutta oli vielä hohkaavia ja savuavia kekäleitä, jotka muistuttivat silmiä pimeässä tai käärmeen kiirehdintää ruohon seassa. Yhtäkkiä ja samalla yllätyksettömästi Äidin jalkoihin koikkelehti hiiltynyt liskon tai linnun luuranko, joka alkoi nokkia hänen sääriään. Äiti koetti ajaa sitä pois, mutta se lehahtikin olemattomille siivilleen ja istui hänen olkapäälleen. Sieltä se savunhajuisena kurotteli mustunutta nokkaansa ja mumisi vanhoja sanoja hänen korvaansa. Myös Äidin toiselle olalle lensi jotain, mutta se vain nokki hänestä palasia ja pian molemmat oliot olivat kadonneet. Sitten Äiti saattoikin jo katsoa taivasta, muttei enää muuta ja siihen uni päättyi, ja Äidistä tuntui hyvin surulliselta.

Sitten Äiti näki toisen unen. Valtava hahmo nukkui nojaten vuoren seinämää vasten ja sen sieraimista huokui kaikenlaisia otuksia. Äiti käveli niiden luo, mutta myös samalla juoksi karkuun niitä ja toisena hetkenä tunsi lentävänsä. Sitten vesi ympäröi hänet, ja kaikki olennot tulivat haukkomaan henkeä Äidin viitan poimuista. Näiden otusten kannattelemina hän nousi pintaan, muttei nähnyt maata missään. Sitten hän heräsi.

Kolmas uni kertoi joesta, joka halkoi kuivaa maata kaukana laaksoista. Sen uomassa makasivat suuret eläimet ja ne aukoivat hampaattomia suitaan. Ne halusivat pyydystää sen, joka nimitti itseään lannan ja kuran ruhtinaaksi, eikä se ollut kaiketi suuri niinkuin tasankoeläin tai jäätiköiden karvaiset jätit, eikä pienikään niinkuin korvia kiusaavat verelläeläjät tai heinän varjoon piiloutuva hoikkakoipinen lintu. Eiväthän mädän joen eläimet koskaan saaneet ruhtinasta kiinni, mutta eipä Äitikään nähnyt unta loppuun, sillä hänen oli aika herätä ja antaa Mestarien tulla luokseen. Ja Äiti heräsi kun päivä oli jo laskenut ja yön linnut kihahtelivat puissa pyydystellen meheväruumiisia pimeän hyönteisiä. Silloin Mestarit yksitellen tulivat Äitinsä kiven juureen ja kapusivat sen kylkeä pitkin sen päälle.

Ensimmäisenä tuli Mestari Azla ja hän oli saanut nimensä norjan piikkipensaan mukaan ja se pensas tuoksui kuumana kesänä kirpeältä ja siksi Äiti piti siitä ja myös Azlasta itsestään. Mutta yhtäkään nimeä hän ei antanut lapsilleen kuvaamaan heitä, vaan ilosta hän Mestarit nimesi. Azlan Äiti otti syliinsä ja he jäivät yhdessä odottamaan muita.

Toisena tuli Mestari Shouvá ja hänelle Äiti oli antanut nimen suorarunkoisen kevään puun mukaan. Shouvá kiipesi Äitinsä kivelle ja istui hänen jalkojensa juureen.

Kolmantena metsästä tuli Mestari Dyspan, mutta hän ei kavunnut kivelle, vaan palasi metsään, koska hän oli nähnyt kaukaisissa laaksoissa kaksi muuta Mestaria, jotka eivät olleet huomanneet syksyn tulevan ja lähti siksi hakemaan heitä. Ja Äiti, vaikka oli huolissaan, hymyili ja hänelle tuli mieleen musta kivipaasi toisessa laaksossa, sen kiven mukaan Dyspan oli saanut nimensä, sillä se oli Äidille mieleen, koska se oli ensimmäisenä lämmin kun kevään valo lankesi alas.

Neljäntenä puiden varjoista saapui Mestari Rinha, hän joka oli saanut nimensä vanhan harmaakuorisen puun mukaan. Sen puun oli Äiti nähnyt pitkillä matkoillaan ja hän piti siitä ehkä enemmän kuin muista, mutta salasi sen, eikä kertonut siitä Mestareille. Niin asettui Rinha Äitinsä toiselle olkapäälle.

Viides Mestari laskeutui laaksoon pitkä seiväs kädessään ja kiipesi sitä pitkin Äidin kivelle, sillä tämä Mestari oli kovin pienikokoinen eikä olisi muuten päässyt Äitinsä luo. Tämän Mestarin oli Äiti nimennyt Ioriucaksi sen kauniin pensaan mukaan, joka syksyisin viimeisenä pudotti lehtensä. Ja Ioriuca kiipesi Äidin toiselle olkapäälle ja katseli sieltä hymyillen Äitiään ja Rinhaa, joka istui toisella olkapäällä.

Kuudentena tuli Mestari Ylo ja kiipesi kivelle, mutta ei sanonut mitään, vaikka hymyili kyllä.

Seitsemäs ja kahdeksas Mestari tulivat itkien laaksoon ja sanoivat nähneensä Dyspanin kaukaisissa rotkoissa huutamassa heidän nimiään, jotka olivat Oropu ja Canshain ja he olivat huutaneet hänelle takaisin, mutta turhaan. Ja siksi he pelkäsivät Dyspanin eksyneen noihin rotkoihin ja pudonneen alas teräviin kiviin. Sen takia he itkivät, mutta nousivat sitten Äitinsä polville istumaan. Äiti oli kauan ääneti, mutta halusi sitten Oropun ja Canshainin johdattavan hänet niille maille, jossa he olivat Dyspanin nähneet, sillä hän halusi viimeisenkin lapsensä löytyvän, sen joka oli jo Äidin kiven luona käynyt.

Ja Äiti kertoi Mestareille, että Dyspan oli kyllä tullut hänen kivensä juureen, mutta mennyt sitten hakemaan näitä kahta Mestaria, jotka nyt itkien tulivat hän polvilleen. Samalla hän näki kuinka Mestarit olivat kasvaneet kevään ja kesän aikana, paitsi Ioriuca, joka oli jäänyt kovin pieneksi. Sillä he olivat lihoneet marjoista ja viileästä vedestä, joka pulppusi vuoren sisältä. Ja Äiti kertoi Mestareille, kuinka hän oli nähnyt unta tästä. Äidin ollessa nousemassa kiveltä Dyspan tuli metsänreunaan iloiten, sillä hän oli nähnyt jo puiden keskeltä Oropun ja Canshainin ja juoksi kolmantena ja samalla viimeisenä Äitinsä kiven luo, sillä talvi oli koittanut sinä hetkenä.

Mutta Äidin kivellä ei ollut enää tilaa Dyspanille, ja siksi Äiti repäisi viitastaan liepeen ja antoi sen Dyspanille talven myrskyjä vastaan. Silloin katsoi Dyspan muita Mestareita, eikä hän enää iloinnut ja vielä kauemmin hän katsoi Äitiään. Sitten hän istuutui ja nojasi kiveä vasten, ja heitti Äitinsä viitanliepeen talven tuuleen, eikä sanonut enää mitään.

Niin pitkä talvi koitti ja Äiti kertoi Oman Oikean nimensä Mestareille sylissään ja huusi sen Dyspanillekin, mutta tuisku kuljetti sanat pois, ja raivoava lumi piiskasi hänen poskeaan ja hän pisti päänsä viittansa suojaan itkien Dyspanin puolesta. Mutta Dyspan ei enää koskaan itkenyt vaan katkeroitui ja hänen sisällään syttyi viha muita Mestareita ja Äiti kohtaan. Kun ensimmäinen kevätpäivä koitti Dyspan lähti ensimmäisenä kiveltä eikä piitannut huudoista takanaan, sillä hänelle ne olivat pelkkää tuulen kohinaa puiden latvoissa. Mutta hän jäi metsänrajaan ja kuuli muiden Mestareiden iloiset huudot vihastuen vielä enemmän. Dyspan nojasi päätään mahlaiseen puuhun ja hänen suustaan tuli enää pelkkiä mustia sanoja. Kun muiden Mestareiden äänet ja Äidin ohjastavat huudot olivat vaienneet suoristautui Dyspan ja työntyi kevään uusien kasvien läpi Äitinsä kiven luo.

Äiti hyräili uniensa lauluja eikä huomannut Mestari Dyspania, joka oli ottanut terävän kiven käteensä. Äidin vielä haistellessa kevättä ja laulaessa maailman ensimmäisiä lauluja Dyspan kiipesi Äitinsä viereen ja löi häntä kivellä päähän niin, että veri vuoti Äidin suusta ja nenästä, ja Äiti kuoli siihen paikkaan huulet vielä tapaillen outoja säveliä. Ja Dyspan hakkasi Äitinsä pään kasaan, mutta ei tuntenut enää mitään. Sitten hän raahasi verisynnyttäjänsä siihen paikkaan laakson pohjalla, missä ei kasvanut mitään ja hautasi Äidin nyt jo melkein kadonneen karikkeen alle.

Ja Dyspan sanoi jo kuolleelle Äidilleen: "Iloitsin enemmän kuin kukaan muista Mestareista sinun herättyäsi ja kannoin makeimmat ruohot sinulle ja viileimmät vedet, mutta sinä et herännyt. Itkin kun jouduin tappamaan lihavimmat toukat ja madot sinun syödäksesi, sillä en silloin halunnut hävittää elämää. Minä puhkuin henkeä sinun keuhkoihisi, eikä kukaan muu, ja silti palkkani on kivesi juurella, kun muut pääsivät viittasi suojaan. Nyt sinun pitää tehdä minulle minun tahtoni mukaan". Ja Dyspan käski maatunutta Äitiään synnyttämään vielä kuolleenakin oman ajatuksensa, Dyspanin Ajatuksen. Sillä vaikka kaikki Mestarit olivat samasyntyisiä, oli kolmas ja samalla viimeinen Mestari vihassaan muita vahvempi ja hänen voimansa sai Äidin synnyttämään sen, jonka Dyspan olisi halunnut olevan Maailman Synnyttäjä eli se paikka, jossa hän olisi voinut olla käpertyneenä omaan vihaansa ja samalla turvassa muilta Mestareilta. Sillä hän tiesi muiden tulevan seuraavana syksynä ja huomaavan Dyspanin teon. Dyspanin viha oli niin suuri, että Äiti vielä kuolleena ja maatuneenakin synnytti Dyspanin toiveen ja ajatuksen, mutta Mestarin viha vääristi Ajatuksen ja siitä tulikin Maailmoiden Tuhooja. Se, joka imee puiden lehdistä mahlan ja kivettää saven talvenkylmäksi. Mutta siihen tuhoojaan Dyspan pakeni muiden Mestarien vihaa ja astui siten pois Äidin laaksosta ja niistä lauluista, joita Äiti oli aina laulanut.

Mutta jo ennen syksyä muut Mestarit huomasivat jotain olevan pahasti ja he palasivat Äidin laaksoon. Ja nähdessään Äitinsä lahoavan ruumiin pilkistävän mullasta, heidän mielensä pimeni raivosta ja pelostakin. Kauan he siinä seisoivat synnyttäjänsä äänettömän ruumiin ympärillä sanomatta sanaakaan, ja he tiesivät nyt mitä oli tapahtunut.

Syksyn ensimmäisen päivän auringon laskiessa Mestari Rinha rikkoi hiljaisuuden näin sanoen: "Vaikka viha sokaisee minut ja raivo saa vereni kuumaksi, ymmärrän silti, että ilman Äitiä uutta kevättä ei enää tule, vaan lumi peittää metsän ja laaksot iäksi. Siksi meidän pitää sytyttää suuri tuli jottemme paleltuisi kun talvi koittaa". Sitten hän itki katkerasti ja kyyneleet tippuivat Äidin päälle. Kuten Dyspanin, Rinhankin täytti valtava vihan voima. Ja samassa Maatunut Äiti synnytti hänenkin ajatuksensa, mutta vaikka vihasta oli sekin saanut alkunsa, oli se kuitenkin erilainen kuin Ensimmäinen Ajatus. Niin se loi jokaiselle Mestarille oman laakson, mutta Rinha ei halunnut enää nähdä kuollutta Äitiään ja antoi siksi oman laaksonsa muiden kävellä. Ja Toinen ajatus oli niin suuri, että sen luomat laaksot jatkuivat loppumattomiin, ja tämä Mestarin Ajatus oli nimeltään Todellinen Maailmojenluoja.

Myös Mestari Azla puhui: "Viha sokaisee minutkin, sillä Dyspan on tappanut rakkaan Äitimme ja siksi minäkin käsken Hänet synnyttämään ajatukseni". Ja se Kolmas Ajatus loi voiman taistella Dyspania ja hänen Ajatustaan vastaan, kaikille niille, jotka syntyvät laaksoihin ja metsiin. Mutta Azlan Ajatus oli niin voimallinen, että kaikki kivet Äidin laaksossa halkesivat.

Ja yksitellen kaikki muutkin Mestarit käskivät Maatunutta Äitiä synnyttämään ajatuksensa, ja heidän Ajatuksensa olivat suojelevia, jottei Ensimmäisen ja Kolmannen Ajatuksen välinen kamppailu turhaan uuvuttaisi ja kuluttaisi Uutta Maailmaa, sitä joka on Mestari Rinhan Ajatus.

Shouván Ajatus loi Uuteen Maailmaan Nuken, sen joka ei koskaan elä eikä voi koskaan kuollakaan. Se on Mestarien silmä ja sen läpi he näkevät kaiken. Tämän Ajatuksen luotuaan Shouvá meni omaan laaksoonsa ja rakensi sinne puusta lavan kolmen kiven väliin ja paneutui makaamaan sille, eikä enää itse sanonut mitään, sillä hänen kauttaan Nukke puhui muille Mestareille.

Mestari Ioriucan Ajatus loi Henkipojan ottamaan syliinsä ja kantamaan Uuden Maailman asujien sielut Äidin laaksoon. Mestari Ylo löi sauvallaan Äidin haudalle ja hänen Ajatuksensa oli muiden Mestarien mielestä kummallinen, mutta Ylo ei koskaan selittänyt Ajatustaan ja hän lähti pois sanomatta mitään. Hän otti sauvansa mukaan ja muut kuulivat vielä kauan kun Ylo kopisteli puiden runkoja matkallaan.