Kapean joen penkalla asui Mestari Ioriuca. Hän oli rakentanut pienen majansa kaisloista ja mudasta, ja koristellut sen simpukankuorilla, hauskanmuotoisilla pahkoilla ja kauniilla kivillä. Ioriuca oli pieni olento tämän maailman muiden asukkaiden rinnalla ja pelkäsi majansa joutuvan tallatuksi. Siksi hän oli katkonut kymmenkesäisiä puita, riipinyt niistä oksat ja pystyttänyt ne majansa ympärille suojakehäksi. Eiväthän ne paljon kevään hurjistuneilta uroshirviltä suojanneet, mutta pienemmät eläimet pelkäsivät puihin tarttunutta Mestari Ioriucan hajua. Kauriit ja mäyrät kävivät joella juomassa ja vilkuilivat säikyn epäluuloisina majaa ja sen kääpiömäistä asukasta. Niin oli tämän maailman olennot luotu, etteivät ne luottaneet kehenkään tai mihinkään, sillä Nimettömän Mestarin viettelys ja turmio saattoi ottaa aina haluamansa muodon. Tekojensa kautta maailman elämä tietämättään osallistui itsensä tuhoamiseen, mutta oliko niin tarkoitettu, sitä ei Ioriuca voinut tietää. Syntysanojen lausumisesta oli kulunut jo niin paljon aikaa, että niiden perimmäinen vimma ja sanoma olivat hiipuneet maailman loputtomalta tuntuvassa elämän ja kuoleman tanssissa.

Maailma jossa Ioriuca nyt asui oli syntynyt pelosta ja vihasta, muttei pahansuopuudesta. Se kulki vääjäämättä määrätyllä tiellään kohti äärettömyyttä Nimettömän pahan sekoittuessa siihen vähä vähältä. Tätä ajatellessaan Ioriuca rukoili joskus synnyttäjältään kuoleman vapautusta, mutta se ylellisyys oli varattu vain maailmalle, ei sen ulkopuoliselle, ei vaikka sellainen kulkisi kaikki ne polut, joita maailma tarjosi luomisestaan lähtien loppumiseensa asti. Ei maailma paha paikka ollut, se vain oli niin suuri, että kaikki hyvä oli sen rinnalla häviävän pientä.

Mestari Ioriuca katseli haltioituneena ympärillään kuhisevaa syntymisen ja kuolemisen piirileikkiä; iloitsi kun kivenkolosta ryömi takkuisia ketunpoikasia, itki kun sudet huusivat metsässä saatuaan hirvenvasan hampaisiinsa. Puut kasvoivat siemenestä, kurottivat korkealle ja kaatuivat sitten lahotakseen muiden ravinnoksi. Yhtä sukukuntaa Ioriuca seurasi hyvin tarkoin, sillä se oppi sytyttämään tulen kun tahtoi ja vaikka se suku oli maailmasta kotoisin ja polveutui vähäisemmistä eläimistä, sen siemeneen sekoittui Nimetönkin ja syöksi heimot yhä uudelleen sotiin ja häijyyksiin keskenään. Vaptsh oli tuon ristiriitaisen rodun nimi ja sen se oli itselleen antanut opittuaan puhumaan ja puheellaan muuttamaan maailmaa itsensä mukana. Mestari Ioriuca aisti vaptsheissa Nimettömän kädenjäljen eikä ollenkaan yllättynyt, kun näki oman Ajatuksensa vaeltelevan tulensytyttäjien-sanojenpuhujien keskuudessa. Maailma antoi hänen nähdä Ajatuksensa käyvän mittelöön Nimettömän mestarin kanssa välillä hävitäkseen, välillä voittaakseen. Sitten näky otettiin häneltä pois eikä Ioruica tiennyt kumpi lopulta voitti, tai että oliko sillä edes merkitystä.

Vaptshit asuivat sen saman joen rannalla, joka oli tullut niin tutuksi Ioriucalle. Se polveili kostean metsän halki, oikoi välillä kalliojyrkänteiltä syvemmälle mehevään multaan ja mateli viimein ruskeana ja lietteestä paksuna ruovikkoisen maan läpi suureen järveen. Sieltä täältä joen rantamailta löytyi vaptshien majarykelmiä, jotka oli kyhätty enimmäkseen risuista ja kalannahasta. Jo kaukaa saattoi tuollaiset kyläyhteisöt kuulla – vaptshit pitivät karheasta laulustaan, eikä heidän surkea ja lyhykäinen elämänsä muutenkaan ollut mitään hiljaiseloa – ja haistaa, sillä heidän jätöstensä ja kosteassa ilmassa niin huonosti kuivuneen kalan löyhkä leijui ainaisesti joen tietämillä. Vaptshit osasivat myös ansastaa, mutta harvoinpa metsäneläimet uskaltautuivat tarpeeksi lähelle joenvarren asutuksia. Joskus epäonninen tai hullunrohkea kauris saattoi mennä kahden puunrungon väliin punottuun kömpelöön ansaan, tai hirvihärkä juosta seipääseen, joita vaptshit kiilasivat kivillä korkeaan heinikkoon. Silloin vietettiin syöminkejä ja kyläpäällikkö sai uuden sarvikruunun.

Talvi tuli raskaana ja peitti märällä lumella metsän ja sen suojissa elävät. Aamulla harmaista puista roikkui pitkiä jääpuikkoja ja joen rantaheinien ympärille oli muodostunut paksu riite. Ioriuca käveli kylmän sumun viruttamassa metsässä ja tuli kylään, jonka väki jo heräili elääkseen vielä yhden nälkäisen päivän. Heidän päälliköllään oli poikkeuksellisesti taljoilla peitelty maja, jonka edessä hän istui ja raakkui kyläläisille neuvoja ja käskyjä. Ioriuca meni hänen luokseen eikä kukaan pelännyt häntä, sillä hän oli paljon lyhyempi kuin nämä kumarat ja ilottomat joenvarren asukit. Päällikkö viittasi Mestarin viereensä istumaan ja tarjosi jotain, joka näytti kouralliselta litistettyjä helmiä. Niitä oli päällikön leualla ja suupielissäkin, ja suuhunsa hän koukkasi lisää jalkojensa juuressa olevasta kuralätäköstä. Silloin Ioriuca näki, että ne olivat kalansuomuja. Suomuja, joita hitaasti ja kivuliaasti irrotti lammikkoon viskatun kalan kylkeen pureutunut suolirihmoista tehty verkonsilmä.

Kurassa sätki muutama pienempikin kala. Ne oli juuri nostettu joesta ja ne luulivat vieläkin uivansa sen hyytävässä vedessä. Päällikkö nappasi yhden sintin kouraansa, puristi sitä niin, että sisälmykset työntyivät näkyviin sen ammottavasta suusta ja imaisi ne sitten omaan suuhunsa. Hän pureskeli matomaisia suolia ja lipoi huuliaan tarjoten kalaa Mestari Ioriucallekin.

Tämän kylän nimi oli Sashra, vaikkakin jotkut sanoivat sitä Kashraksi tai Kaharaksi. Miltei kaikki vaptshien kylät olivat sen nimisiä tai ainakin hyvin lähellä sitä. Ioriuca ajatteli vaptshien alkukielessä olleen tuonkaltainen sana tarkoittamaan yksinkertaisesti vain kylää ja nyt kaikki halusivat omia sen, kun alkuperäinen merkitys oli jo kadonnut. Sashrassa asui parisen kymmentä vaptshia ja he sanoivat mustasukkaisina kylänsä olevan vanhin kaikista. Näin oli tietysti laita kaikissa muissakin kylissä ja kertoilivatpa jotkut kauan sitten kadonneesta suurestä kylästä, jonka päällikkö on nimeltään Karha. Myöhemmät johtajat tietenkin kielsivät tämän ja karkottivat sellaisten tarinoiden kertojat metsään.

Keväällä paksut kinokset sulivat ja joen penkka liettyi livettäväksi mudaksi. Vaptshit kalastivat keihäin lihavia mustaselkäisiä kaloja, joita ui ylävirtaan suurelta järveltä. He söivät kerrankin vatsansa täyteen eikä yleensä niin epävarma tulevaisuus vaivannut heitä. Ennen kuin puut vihersivät, metsän yli näkyi etäältä vuori, jota kyläläiset pelkäsivät, sillä sen kupeilla näkyi joskus tulia loimottamassa ja kitkerä savu kulkeutui joelle asti. Sen haju tuntui kesälläkin, mutta ilman täytti huuru eikä itse vuorta näkynyt. Kyläläisillä ei ollut muuta syytä pelätä sitä kuin tietämättömyys, mutta sitä heillä totisesti riitti.

Mestari Ioriuca sääli näitä rähjäisiä olentoja, jotka olivat tarpeeksi kehittyneitä kohoamaan mykkyydestä, mutta eivät tarpeeksi kehittyneitä hyötyäkseen tästä. Kauan hän seurasi heitä ja heidän avutonta kamppailuaan metsää ja nälkää vastaan, ja vaikka he opettivat toisiaan opittuaan ensin itse jotain, ei lukemattomien vuosien kierto näyttänyt tuovan heille mitään ylevää. Ilmanala oli sentään muuttumassa lämpimämmäksi ja se toi uutta riistaa joen maille. Vaptshit jopa rakensivat kivestä jonkinlaisia riista-aitoja kyliensä läheisyyteen, muttei tietenkään ilman tavallista suurempia kahakoita naapureiden välillä. He olivat juuri ja juuri nousseet kantamuotonsa yläpuolelle, kun Nimetön Mestari oli jo kylvämässä kaunaa heidän keskuuteensa ja usuttamassa heitä toisiaan vastaan.

Viimein alkoi vaptshien keskuudessa elää tarina etelän Sarkarhasta, kylästä, jossa oli korkeat muurit ja lihaa ja maitoa kylliksi kaikille. Mitä useamman päälliköt karkottivat mailtaan, sitä vankemmaksi juurtui ajatus lähteä näiltä kuraisilta mailta, pois suuren vuoren varjosta ja ainaisesta nälästä. Ja kun yhtenä syysaamuna Mestari Ioriuca kahlasi alajuoksulle päin, löysi hän vain tyhjiä kyliä toisensa jälkeen. Läheisen Sashran vuodilla peitellyn majan oviaukossa riippui hiuksistaan päällikön irtihakattu pää ja majan sisällä saattoi erottaa tyhjennetyn rintakehän ja päällekkäin pinotut raajat. Silloin Ioriuca palasi majalleen eikä enää liikkunut, vaikka maja mätäni hänen ympäriltään ja madot söivät sen.

Viimein Ioriuca lähti ja kiersi maailmaa kymmeniä tuhansia vuosia katsellen sen vuodenaikojen tekosia, jäätiköiden hitaita liikkeitä, uusien merien syntymistä ja vanhojen kuivumista. Kauan hän kulki retkillään huumaantuneena maailman kauneudesta. Joskus hän saattoi kiivetä korkeaan puuhun nähdäkseen etäältä valtavien eläinten tanssin niiden kietoutuessa toisiinsa kosintarituaaliensa pauloissa. Viimein Ioriuca meni takaisin joelleen ja rakensi majansa suojaksi maailman sateilta.

Vaptshit elivät nyt kuuman meren rannalla pienissä laumoissa eivätkä muistaneet menneisyydestään mitään. Jokin heidän perimässään kuitenkin kuljetti uusille jälkipolville tiedon siementä kylästä ja päälliköstä nimeltä Sarkarha ja vaptshien huterissa mielissä kajasteli mykkä unelma muustakin kuin päivänmatkan päästä löytyvästä hedelmäpuusta. Paljoa he eivät ajatelleet, mutta ei heidän tarvinnutkaan. Olivathan he näin turvassa Nimettömältä ja unien painajaiskuvilta.

Vaptshit melkein katosivat sulautuessaan takaisin maailmaan. Juuri mikään ei erottanut heitä niistä, joista olivat polveutuneet, eivätkä he miettineet tulevaa, mennyttä tai itseänsä. Tästä ei Mestari Ioriuca tiennyt sillä hän asui kaukana pohjoisessa, jossa talvi oli ankara. Se toi hänen mieleensä synnyttäjänsä Talvikuningattaren, vaikkei häntä enää kovin usein muistellutkaan. Vaptshit asuivat kaukana ja Ioriucalla oli maailmassa muutakin seurattavaa. Siksi hän ei huomannutkaan, kun jokin alkoi hitaasti nostaa vaptsheja eläinten ajattomuudesta ja se jokin kulki niiden keskuudessa ottaen niiden muodon ja houkutteli esiin niiden hämäristä mielistä kauan sitten kadonneen ylpeyden siruja. Ioriuca ei tiennyt, koska tulia taas sytytettiin ja sanoja tapailtiin, sillä koko pohjoisen peitti monet vuosituhannet yhtenäinen jääkansi ja Ioriuca kiersi lumilakeuksia mykistyneenä niiden tylystä kauneudesta unohtaen kaiken muun.

Vihdoin kylmyys hellitti ja vetäytyvän jään jäljessä pohjoiseen tulivat myös vaptshit halliten taas tulen ja puheen. Se kavahdutti Mestari Ioriucaa ja pelko kouraisi hänen sisintään, sillä vaptshien johtajana oli Nimettömän mestarin Ajatus – se joka oli jo kerran aiemminkin suistanut maailman hulluuteen. Pitkän kevään täytti uusi puhe, eivätkä sen puhujat enää olleet vaptsheja vaan olivat antaneet itselleen monia erilaisia nimiä, yhtä monta ja useampiakin kuin heidän puheessaan oli murteita. Mestari Ioriuca näki, että toisin kuin menneen ajan vaptshien, näiden uusien suku oli alusta asti Nimettomän mestarin kyllästämä ja vääristämä, eikä Ioriuca uskaltanut edes katsoa heitä. Nimettömän ulkomuotokin alkoi hitaasti kajastaa uuden rodun kasvoilta. Ioriuca pakeni kauas kylmään itään.

Se joka oli tullut ulos mustuudestaan ja kiersi nyt maailmaa kuiskailemassa uusia valheitaan kaikkien halukkaiden korviin, oli tyytyväinen, sillä se oli onnistunut karistamaan vaptsheista sen ripauksen viattomuutta ja uskollisuutta, joka niissä oli alun alkaen ollut. Nyt ne olivat syntyneet uudelleen ja tottelivat Häntä ja saivat palkakseen suurempaa tietoa, niin vilpillisesti kuin ne sitä käyttivätkin. Nimettömällä Mestarilla oli vapaat kädet lännen mailla, sillä Mestari Ioriuca oli kaukana eikä hänellä yksin ollut sellaista katkeran kiivasta voimaa kuin Nimettömällä Mestarilla. Ioriuca tunsi Hänet ja tiesi, että Hänen Ajatuksensakin oli paljon tätä maailmaa vahvempi.

Ioriuca istui oman vuorensa päällä, hautasi kasvonsa käsiinsä ja kutsui hädässään muita mestareita. Ne eivät yleensä olleet kiinnostuneita maailmasta, eivätkä Ioriucaa lukuunottamatta itse koskaan tulleet aika-avaruuteen, vaan lähettivät Ajatuksensa tekemään töitään ja etsimään Nimetöntä. Maailma oli vain Äidin laaksojen jatkumo, joka päättyisi joskus, kiertyisi takaisin unikuviksi. Ioriuca toivoi kutsunsa nyt kuuluvan maailman muurien lävitse; hän laski kätensä kylmälle nurmelle ja lähetti matkaan äänettömän huudon. Mestarit eivät sitä ehkä enää kuulisi, mutta tämän maailman laaksoissa se soi kumeana. Ja Nimetön nosti päänsä ja katsoi itään.

Kabodta-kansa kokoontui joka kuudes vuosi suureen juhlaan uhriviitaan, joka kasvoi ruohotasangolla yksinäisenä ja kaukana muista metsistä. Kun juhlien ensimmäinen päivä pimeni yöksi, kerrottiin monta tarinaa, joista jotkut olivat hilpeitä, jotkut surullisia. Vanhin ja samalla oudoin tarina kerrottiin sydänyöllä ja niin kuin kabodtien esi-isät sahrienit olivat sen kertoneet, vaikkakin paikka paikoin vähän muuntuneena ja väritettynä, ja sen nimi oli Khersonin Unet;

"Kun taivas oli hehkuva ja tyhjä, nousi Kherson vuoreltaan ja meni merestä juomaan sammuttaakseen janonsa, painaakseen jalkansa mutaan ja huuhtomaan kasvonsa. Näin hän teki maailmaan sen myrskyt, järvet eläinten uida ja sateet metsien kasvaa. Kherson joi merestä ja meni sitten takaisin vuorensa päälle istumaan katsellakseen kaikkea jo tehtyä eli tekemäänsä. Niin suuri hän oli, että näki yli koko maan piirin ja tähtiin asti; ja piti näkemästään. Ehtoolla hän meni maata ja näki kolme unta.

Ensimmäisessä unessa Kherson poltti tasangon ruohoa ja kulki kulon keskellä lietsoen kyteviä pensaita vitsaksilla. Sitten Kherson sattui naisen eteen, joka riiputti päätään ja suri palaneita peltojaan. Kherson laski kätensä naisen harteilla ja sanoi; "Vaimo, miksi murehdit? Etkö näe, että tuhkasta nousee moninkertainen sato, kun sen valmiina leikkaat?". Mutta nainen vastasi; "En elä niin kauaa, että saisin satoni korjatuksi. Enkö minä jo voisi kuolla?". Kherson ymmärsi naisen tahdon ja antoi hänen siksi muuttua puuksi, ettei enää surisi, vaan näkisi viljansa taas kasvavan ja nuokkuvan tähkien painosta. Naisesta tuli puu ja vaikka maailma hänen ympärillään muuttui, saattoi hän juurillaan tuntea maansa yhä kukoistavan.

Toisessa unessa Kherson oli tullut vuoriseudulle pitkien matkojen takaa ja lepäsi suuren kiven varjossa. Hänen jalkojensa juuressa oli lampi, jota asustivat hopeakylkiset kalat ja käärmeet. Pensaissa pesivät linnut tulivat istumaan Khersonin polville ja pyysivät häntä pyydystämään lammen asukkaita niille ruoaksi, sillä yksikään lintu ei voinut kalaa taikka käärmettä vedestä nostaa. Silloin Kherson antoi hiustensa kasvaa pitkiksi aina lammen veteen asti niin, että veden kalvo peittyi ja lammen eläimet tulivat sokeiksi. Niin linnut saattoivat pyytää ruokansa ja ne lauloivat Khersonin nimeä syödessään piiransa täyteen.

Kolmannessa unessa Kherson seisoi hiekkasärkällä keskellä jokea ja pyysi joen eläimiä tulemaan luokseen kertomaan vedenalaiset salaisuudet. Mudasta nousi suuria olioita ja ne paljastivat Khersonille matojen ja loisten maailman pyytäen palkakseen vain tiedon tiestä kirkkaampiin vesiin. Sen Kherson kernaasti antoi, mutta se ei riittänytkään joen asukkaille, vaan ne halusivatkin aina vain enemmän ja syyttivät Khersonia kitsaaksi ja varkaaksi. Tätä unta hän ei enää halunnut nähdä, sillä hän tuli vihoihinsa joen elukoiden kiittämättömyydestä.

Kherson heräsi vuoreltaan ja yö oli laskeutunut hänen mailleen. Taivas kiehui pilviä eikä Kherson enää pitänyt maailmasta, sillä hänen unensa olivat tosia ja niin hän sytytti vuorensa tuleen ja seisoi sen laella kiroten kaikki vähemmät. Sitten hän lähti ja raskas oli hänen askeltensa kumu.

Matkoillaan hän tuli ihmisten maille, joita asutti Khersonin joskus luoma vapitsahri-kansa. Nyt se palvoi vääriä jumalia ja sen inhat tavat pöyristyttivät Khersonia, sillä kerran vapitsahrit olivat olleet hyviä, mutta kääntäneet kasvonsa pahuuden puoleen. Nyt Khersonin ilo oli se, että hän oli jo sytyttänyt maailman tuleen, ja vielä toisestakin asiasta hän iloitsi; metsässä asui hyvä palvelija, jossa ei ollut nuhteen sijaa ja joka toteutti Khersonin tahtoa. Maailman palo oli tulossa lähemmäs ja siksi Kherson loi kehän palvelijan majan ympärille, jotta hän säästyisi. Vielä hän koski kosketti palvelijaansa kaiken hyvän merkiksi ja meni sitten matkoihinsa.

Ihmiset olivat kivistä kasanneet suuren temppelin ja kohottaneet johtajansa kuninkaaksi ja kaiken maan hallitsijaksi. Tämän nähdessään antoi Kherson vitsausten ja kuoleman valua ihmisten päälle ja temppeli mureni hänen jalkoihinsa. Hänen tulensa ehti ihmisten maille eikä säästänyt muita kuin hyvän palvelijan, sen joka majaansa piti taivaan alla. Hänestä sikisivät maan kansat ja sen antoi Kherson tapahtua, sillä hän itse lähti maailmasta pois."