Minä olisin voinut viedä hänet takaisin maailmaan, mutta hän ei sitä vielä halunnut. Jo aamunkoitteessa hän oli uinut leveän virran keskeltä kohoavaan kitukasvuiseen saareen syömään palkoja ja marjoja pensaista ja istui nyt rantaheinien keskellä silmät kiinni, polskien jaloillaan vettä. Hän oli minun ihmispalvelijani Favintshari.

Muut mestarit olivat kysyneet; "Miksi nähdä vaivaa? Miksi tuoda ihmisiä tänne, missä he eivät vanhene eivätkä kuole niin kuin heidän on määrä tehdä?". Mutta minä sanoin; "Katsokaa nyt palvelijaani. Eikö hän olekin päässyt pois kurjuudesta ja nöyryytyksestä, kun hänet tänne toin? Yhden kerrallaan päästän heidät kuoleman ikeestä, koska niin on minun tehtävä. Vain synnyttäjämme voisi kertoa, miksi näin on. Minä en sitä tiedä".

En myöskään tiedä, miksi on yö ja päivä, sillä vaikka ne seuraavat toisiaan, on tämä laakso iätön. Siksi Favintshari ei vanhene, vaikka hänen mielensä vanheneekin. Ryhdiltään hän on yhä sama norja nuorukainen, jonka tänne sylissäni toin, mutta hänen askeleensa ovat vanhan miehen lyhyitä ja töksähteleviä. Kasvot ovat sileät, mutta silmät ovat väsyneet näkemään enää mitään. Siltikään hän ei halunnut mennä takaisin, nukkumaan olemattomuuteen, pois valosta ja elämästä. Maailmassa oli paljon niitä, jotka auliisti ja iloiten menivät mustuuteen tuntiessaan elämän kipunan hiipuvan itsessään. Se oli vapautus, mutta siihen ei uskonut Favintshari, joka venytti olemassaoloaan paljon kauemmas mitä oli tarkoitus. Nähdessäni hänen loputtoman surullisen katseensa minun oli helppo ymmärtää muita mestareita, mutta yhä vain odotin palvelijani pyyntöä.

Favintshari kulki kanssani matkoillani, jotka olisivat varmastikin joutuneet sukkelammin ilman häntä. Yhtä ihastunut olin hänen uteliaisuuteensa ja pelon maustamaan kiireeseensä, kuin hän oli ihastunut kaikkeen näkemäänsä taikka muulla tavalla kokemaansa. Minun oli pakko kulkea, lähteä pois kotilaaksostani, todistaakseni kerta toisensa jälkeen itselleni, ettei aika kulunut näillä mailla, vaikka päivät kuluivatkin ja vuodenajat seurasivat toisiaan niin, että kun yhdessä laaksossa lumi jo suli kevättä vasten, toisessa se vasta alkoi kinostua. Favintshari oli miltei mielipuolinen onnesta saadessaan kahlata loskassa kerrottuani, että seuraavan kallion takana odotti keskikesän paahde ja hyönteiset.

Niin Favintsharin kuin minunkin tärkein matkani suuntautui sen vuorijonon juurelle, jonka yhden yhden huipun päälle oli Mestari Azla asettunut seisomaan. Siinä hän kädet levitettyinä odotti synnyttäjäämme palaavaksi. Ei meihin se vuori tehnyt vaikutusta, vaan Azla itse, monta kertaa vuorta isompana, jähmettyneenä järviraudan väriseksi jättiläiseksi. Lukemattomat metsä- ja ruohikkopalot olivat kerrostaneet hänen käsivarsilleen rikkaan maan kokonaisen viidakon kasvaa. Hänen jalkansa ja vatsansa olivat peittyneet köynnöksiin ja hänen rintansa tietämillä purjehtivat taivaan pilvilaivat. Azla tuntui olevan vielä kauempana ajasta kuin itse ajattomuus.

Toki Azla oli samansyntyinen kanssani, mutta kun Nimetön oli ilkkuen mennyt maailmaan, oli Azla kiivennyt vuorelleen ja nyrkkiään heristäen luvannut seistä vartijana Äidin laakson yllä. Rakastin häntä hänen mahtavuudessaan.

Azlan kasvot muuttuivat hitaasti, kuin unessa. Hän räpytteli joskus silmiään nostattaen tuulenvireen ja kun hän käänsi päätään, hänen kaulansa juureen kasvanut metsä menetti natisten ja ryskyen latvustonsa. Vuodenajat tuntuivat Azlasta varmastikin rientävän yhtä nopeasti kuin päivät minusta. Sillä kun lumi satoi vuorelle tai kevät loihti savesta uutta elämää, Azlan kasvot myötäilivät niitä verkkaan kuin puu kasvaa. Kerran kiipesimme Favintsharin kanssa Azlan suunnattomalle päälaelle ja kuulimme hänen puhuvan meille etäisen puhurin kaltaisilla sanoilla, ja vaikka viivyimme hänen päällään monta päivää, ei hän ehtinyt sanoa muuta kuin nimeni loppuun. Hänen silmänsä lähtivät kääntymään meitä kohti, mutteivat varmaankaan koskaan ehtineet nähdä meitä. Laadimme majan hänen jalkojensa juureen ja saimme kuulla, kuinka hän ehti sanoa tervehdyksensä minulle. Sitten Favintsharin nälkä pakotti meidät takaisin laaksoon ja vaikka Azlan puhe jatkui henkäyksinä ilmassa ja maan murinana, ei siitä enää saanut selvää. Hänen silmänsäkin jatkoivat yhä kääntymistään sinne, missä emme enää olleet. Favintsharia Azla ei tainnut koskaan nähdä, koska hän liikkui niin nopeasti ja oli kovin pieni.

Vielä vein Favintsharin katsomaan etelän suuria olentoja. Siellä yö oli yhtä pitkä kuin päivä ja paahteessa höyryävä lammikko saattoi jäätyä tähtitaivaan alla niin, että minäkin voin kävellä sen päällä. Yö noilla seuduilla oli meistä molemmista paljon kauniimpi kuin sokaiseva päivä, sillä vasta tähtien välkkeessä ruosteenpunainen hiekka- ja kalliotasanko näytti elävältä. Auringonlaskun jälkeen tienoo jäähtyi ja suurilta kivenjärkäleiltä näyttävät eläimet ravistelivat hiekan päältään vaeltaakseen kunnes auringonnousu pakotti ne taas liikkumattomiksi ja hahmottomiksi osiksi aavikkoa.

Pidimme leiriä yhden tuollaisen jätin päällä ja matkasimme sen selässä piirteettömien maiden poikki. Kun aamuauringon ensimmäiset häikäisevät säteet tavoittivat ratsumme oudot silmät, Favintshari tuli viittani alle suojaan korventavalta päivältä. Ratsun käynti hidastui, se tyhjensi kehkonsa nostaen hiekka- ja pölypilven, ja laskeutui kömpelösti ja nytkähdellen kimmeltävään tomuun.

Joskus näimme tasangon jättiläisten paksuissa harjaksissa roikkumassa kuivista oksista punottuja hahmoja; jotkut muistuttivat muodoltaan Favintsharia, jotkut taas minua, mutta oli myös muita, outoja ja pelottavia. Kukaan ei tiennyt mistä ne tulivat tai kuka ne oli tehnyt, mutta yhtä kaikki ne tekivät suuren vaikutuksen palvelijaani.

Matkasimme myös kuumilla metsäseuduilla, joiden pohja oli upottavaa suota eikä se kantanut meitä. Silloin Favintshari kiipesi harteilleni ja minä pidin häntä liejun ja happaman suoveden yläpuolella. Öisin kiipesimme puuhun ja vaikka suojasin palvelijaani viittani helmalla, saattoi hän silti nähdä kalvaiden silmien tuijottavan meitä pimeydestä. Ne olivat yön olentoja, piilossa päivänvalolta syntyneita, Äidin salaisia unia.

Aamulla Favintshari puhutteli minua; "Mestari, mikä on tämä paikka? Jokaisena päivänä, joka hetki sitä mietin ja ihmettelen. Kerro minulle edes sen nimi, jotta tietäisin mitä en ymmärrä. Missä ovat sen rajat ja missä ne muurit, joiden takana on maailma ja sen aika? Ja mikä olet sinä, Mestarini, joka et mitään pelkää ja joka näet pimeydessä ja kuulet äänettömyydessä? Onko sinulle määrätty loppu niinkuin minulle vai kuljetko iäti Äitisi mailla?"

En osannut vasta yhteenkään hänen kysymykseensä. Ainut joka tiesi tämän paikan synnystä ja omasta lopustani oli nyt kuollut. Enkä maailmastakaan voinut puhua, sillä vaikka se oli läsnä, oli se silti poissa kuin yön varjo keskipäivän kirkkaudesta. Sanoin Favintsharille; "Muuri laaksojen ja maailmasi välillä olet sinä itse. Tämän enempää en voi sinua neuvoa, en ennen kuin pyydät minua viemään sinut takaisin aikaan. Ja kun sinä vanhenet, sinusta ja aika-avaruudesta tulee yksi. Sinun ruumiisi kuolee ja lahoaa, mutta elät silti minussa".

Palasimme retkiltämme sinne, mitä Favintshari kutsui kodiksi, sen virran rantaan, jonka keskellä saaressa palvelijani tapasi syödä punaisia marjoja. Oli aikainen syksy ja hanhet valmistautuivat lentämään muihin laaksoihin. Niillä oli vielä hyvää aikaa kerätä voimia, vaikka niitä verottikin Favintsharin riemullinen takaa-ajo. Hänen naurunsa helisi joen yllä ja linnut kaakattivat hermostuneina. Yhtenä päivänä hän kuitenkin tuli luokseni ja kertoi hiljaisella äänellä nähneensä näyn toisesta joesta ja majasta sen rannalla. Mestari sitäkin asutti, mutta pienempi kuin minä ja jokikin oli kapeampi ja silti sama kuin tämä, jonka rantamaita Favintshari piti kotinaan.

Hän vaikeni toviksi, vavahti sitten ja kertoi vielä tämän; "Ei se ollut ainoa näkyni. Unimajan takana metsikkö olikin tiheä viita, johon henkeni meni ja rupesi kuorimaan maata. Pitkään se kaivoikin ja syvälle pengerkallioiden alle. Kerros kerrokselta maan multa kävi kylmemmäksi ja uskotko, että se oli vanhempaa kuin te mestarit. Siinä jäisessä maassa itivät kaikki Äidin aivoitusten siemenet ja aurinkojen tuliset ahjot pieninä kuin madon silmät, eikä kylmyys hellittänyt. Viimein henkeni puhkaisi reiän maailman pohjaan ja näki avaruuden kannen täynnä punaisia tähtiä, mutta näki se myös olennon, joka katsoi mustilla silmillään ylös, kohti henkeäni. Tämän enempää en voi näystäni kertoa, sillä kurkkuani kuristaa pelko, etten kuolekaan, vaan joudun laaksojen mutakohtuun katsomaan tuota inhaa oliota. Mestarini, vie minut takaisin maailmaan niin, että voin kuolla oikean kuoleman ja nukkua pois. Ethän jätä minua tänne! Älä jätä minua näkemään enää mitään!"

Palvelijani värisi ja hän itki ja haukkoi ilmaa hätäisin siemauksin. Tartuin hänen pieneen käteensä ja kun hänen jalkansa taas kantoivat häntä, lähdimme yhdessä kohti maailmaa, joka jo kurotti saadakseen Favintsharin tykönsä, kietoakseen ajan hänen ympärilleen. Päivän tummetessa illaksi olimme jo lähellä, sillä matka ei ollut lainkaan pitkä.