Oudon, vihreän taivaan alla kulkivat profeetat. Heidän ainoa ratsunsa, jolla oli epämääräisen inhimilliset vaikkakin valtavat kasvot, kantoi heitä kaikkia; ratsun vihreänharmaan ruumiin ympäri kiedotuista hihnoista ja köysistöistä roikkuivat profeettojen majat, joissa he polttivat ratsun karkeaa karvaa pysyäkseen lämpiminä kuolleen maailman hämärässä. Ruuakseen he pyydystivät ratsun loisia, kovakuoriaisia ja pehmeäruumiisia toukkia. Profeetat olivat kaikki erilaisia, jotkut pitkiä, jotkut oikeita kääpiöitä, oli lihavia ja nälän kuihduttamia. Heitä yhdisti vain yksi piirre. Kaikki olivat pukeutuneet punertaviin kaapuihin, kuin kapinoidakseen maailmansa kaikkea synkeää vihreyttä vastaan, kaikilla oli valtavat kaarevat kilvet, joissa heidän profetiaansa julistettiin. Ratsun ainoa ääni oli vuorenkokoinen huokaus. Se huokaisi, koska se huokaisi.

Luisen rinteen täyttivät suunnattomat nikamat. Yhdellä nikamalla istui tummiin riepuihin kietoutunut hahmo. Hän piti ojennetussa kädessään puista miekkaa, kuin tervehtiäkseen kuilua, joka aukeni hänen edessään. Kului lyhyt iättömyys ja nikamien välistä kurottui hopeahihainen käsi, joka vain otti miekan hahmon kädestä. Voitonriemu täytti hahmon.

Katse, jonka loisteliailla pieluksilla nukkuvan kuningattaren mieli valoi Kadotetun kaupungin kaduille, sykki. Se läheni ja vetäytyi taas, kuin hakatakseen erään unen kauppiaan tahdon mieleisekseen. Oli tyhjä katse ja olivat tummat viikset. Yön mustuudessa mies pelkäsi.

Silmät muuttuivat aina vain. Ne olivat aluksi ihmisen silmät ja vetäytyivät sitten kuin mustiksi marjoiksi valtavan kallon sivuille. Suu, josta muodostui lihan liikuttama luukku terävän pään kärkeen, sanoi "MEEOO", ja kaikki tuon järjettömän jumalan sotilaat liikahtivat johtajansa ojennettujen kuitumaisten käsien alla totellakseen.

Iljettävä pari soljui rämeen ja illan valon keskellä. Kolmiomaisen sarvekkaan pään päällä istui lihava ja alaston mies, joka huitoi oksankarahkalla mutaista vettä. He eivät olleet syöneet pitkään aikaan muuta kuin yhden vaivaisen talonpojan, joka oli uskaltautunut liian kauaksi mailtaan. Olento, jonka päällä tuo hyönteisten kiusaama mies istui, ei ollut juuri muuta kuin saven ja veren kovettama naama, jonka loppuruumis liikahteli jossain suoveden inhottavassa pohjassa. Se söi mitä vain elävää.

Yksinkertaisen naamion taakse piiloutunut nainen makasi risumajassaan. Hänen vatsaansa oli maalattu sininen ympyrä, jonka keskeltä lähti nopea spiraali. Nainen oli työntänyt molemmat kätensä vierellään makaavien lasten aivokoppiin. Ranteita myöten takaraivoihin porattuihin reikiin työnnetyt sirot kädet tunnustelivat yhä elävien mielten liikkeitä kämmenenten ja sormien vaivihkaisella hyväilyllä. Häntä heimo kuuli, minne suuntaan oli kumarrettava kun tuuli nousisi.

Kiviset seinät muodostivat valtavan, kaikuvan salin. Sen seiniltä roikkui keltaisia ja valkoisia riepuja, kuin pitkiä kasvinlehtiä. Ne liikahtelivat salin ummehtuneessa ilmassa kuin odottaen. Salin ainoa valaistus oli kirkkaana palava puunrunko. Sitten, kuin uneliaasti, sen muoto vaihtui ihmismäisemmäksi. Siitä tuli kivilattialla makaava ruumis, jonka sen sielu oli jättänyt häviämään korventavassa tulessa. Sieluton suu avautui huutaakseen, mutta sanoina olivat vain uudet liekit.