Kuljettiin ja kuljettiin. Matka oli pitkä ja minua hakattin selkään ratakiskoilla joihin oli hitsattu rautanauloja pystyyn. Olimme matkalla Kuolemisen Palatsiin eikä se matka saanut olla helppo kenellekään, sillä ne jotka selvisivät koetuksesta saivat tuntea sen arvokkuuden ja loiston jonka itse kuoleman kohtaaminen tarjosi, sen ylellisyyden jota saivat maistaa vain kidutetut ja maahan poljetut.

Taival alkoi Shaitanin Dunn Scottusin synkeästä kaupungista, kulki verisenä tukahduttavan aavikon poikki, kiemurteli oudon sivilisaation jättämien raunioiden lomitse ja johti Braufatrin lihallisten ilojen kaupunkiin. Siellä matkalaiset saivat levähtää, sillä seuraava etappi oli Tyenten planeetalla ja vanha yhteysalus saattoi viipyä useita päiviä gravitopaussissa ennen laskeutumistaan. Laivan taittaessa maailmoiden väliä meidät pyhiinvaeltajat oli sidottu hehkuvilla ketjuilla lastitilaan. Tyentessä kahleet avattiin polttoleikkaamalla ja meidät marssitettiin kuumaan ja kosteaan viidakkoon, jonka sydämessä Palatsi odotti kärsivää lihaamme. Joukkomme pieneni nopeasti, sillä Palatsin palvelijat eivät antaneet meidän syödä tai levätä, saati sitten nukkua. Mutta yksikään meistä ei katunut korkeaa päätöstään, Kuolemisen Palatsin kivisissä saleissa ja holveissa meidän tahtomme lujuus palkittiin ja siksi halusimme jatkaa.

En tiedä kuinka monta päivää olimme näitä tympeitä viidakoita jo kävelleet, kun koimme näyn; se oli mehevien lehtien kätköissä kulkeva olento. Ruumis kuin suurella liskolla, mutta ei häntää ollenkaan ja sen päätä koristivat kymmenet hoikat sarvet. Se ei päästänyt ääntäkään vaan hävisi pian metsän pimeään. Vartijammekin näkivät sen ja kohottivat peloissaan metallisia putkia osoittamaan tuota outoa ilmestystä ja suitsuttivat niillä suojaavaa savua kovien pamahdusten saattamana. Jatkoimme heti matkaa.

Seuraavana yönä näimme toisen näyn. Yllämme polkua seurasi kummallinen valoilmiö. Se huusi korvamme lukkoon sanattomalla kielellään ja puhalsi ilmaa niin, että puun oksia irtoili rungoista. Sitten se oli mennyt. Nyt vartijat eivät käyttäneet suitsutusta vaan kulkivat niinkuin eivät olisi huomanneet mitään. Meitä kummastutti mutta ei pelottanut, sillä pian saimme nähdä jotain vielä oudompaa ja kauniimpaa.

Jonakin sateisena päivänä viimein saavuimme Palatsin maille jossa näimme maahan isketyistä tolpista roikkuvia raadeltuja, mutta yhä eläviä ihmisiä. Heiltä oli katkottu kaikki raajat ja sisälmyksistä oli jätetty paikoilleen vain sydän ja keuhkot. Silmät oli heiltä puhkottu ja suu poltettu umpeen ja korviin kaadettu toukkia. Heidät oli nyljetty puunkuoren kappaleilla jotka oli jätetty maahan heidän eteensä, samoin kuin heidän nahkansa. Heidän kallonsa luut oli murskattu ja heidän päänsä sisään oli työnnetty kiviä ja teräviä keppejä, ja heidän katkottujen kylkiluidensa väleissä kyti hiiliä.

Silloin meni kusi sukkaan. Yritin paeta heikoiksi käyneillä jaloillani kompuroiden, mutta vartijat saivat minut helposti kiinni. Minut pakotettiin sähköiskuin takaisin riviin ja pian olimme Palatsin valtavan portin edessä. Lannevaatteisiin puetut sotilaat tulivat ulos suuren vaskisen oven takaa ja hakkasivat meitä naamaan. Sitten ne viskoivat meidät muurin yli.

Menetin tajuntani pudotessani hurmeesta mustille lattiakiville, ja havahduin kun tunsin ratakiskojen taas moukaroivat kehoani. Vielä tokkurainen mieleni ei käsittänyt kaikkea mitä ympärilläni tapahtui, valokaarien hoputtamana pääsin kuitenkin hoippumaan minulle tarkoitettuun puuhäkkiin. Pääni selvisi kun häkkiin heitettiin kuumaa vettä ja neuloja. Olin viimein tullut Kuolemisen Palatsiin!

Tajusin olleeni jonkinlaisessa horteessa aliravitsemuksesta ja väsymyksestä ja mielessäni paisutellut matkan tapahtumia. Oliot jotka olimme nähneet viidakossa olivat olleet aivan tavalliset jucoszi ja ornitopteri. Runneltu ja vuotava ruumiini kieli vartijoiden otteiden olleen niin ankaria kuin niiden muistinkin olleen. Ravistelin useimmat neulat päältäni ja konttasin tähyilemään häkin muodostavien puiden välistä Palatsin saleihin. Ajatus tulla tänne tuntui entistäkin huonommalta; Meneillään oli jatkuva joukkoteurastus ja -kidutus, kukaan ei huutanut, edes voihkinut, vaan otti vastaan kaiken mitä heille suotiin. Tarkkailu jäi lyhyeksi, sillä jotain sanoinkuvaamattoman outoa ja pelottavaa rysähti Palatsin katon lävitse ja murskasi verellä maalatut alttarit ja pylväät. Se oli jonkinlainen ihminen, joskin ainakin sadan metrin pituinen ja varustettu huikean kirkkailla rakettisuihkuilla. Olio ikäänkuin satoi tuhoamansa katon kappaleiden seassa lattialle ja mylvi kumeasti ja kirskutti valtavaa hammastaan.

Se oli pelastajani ja vapahtajani Kendo, salaperäisiltä matkoiltaan Tyenteen saapunut alirationaalihenki. Hävitettyään koko Palatsin hän katosi, herättämään muita vainottuja uskoonsa. Hän olisi samalla saanut hajottaa tämän puuhäkinkin, mutta kyllähän hurskaan kendiittiuskovaisen elämä näinkin sujuu. Toivottavasti joku löytää tämän repaleisen, paitaan verellä kirjoitetun uskonkappaleeni. Haluan kaikkien kuulla kääntymisestä tähän ihmeelliseen ja ihanaan uskoon, ja toivon etten syö nälissäni tätä riepua, edes näyki reunoja.

Kääntykää, julist