Täällä pitkän unen vedessä sain korkeamman tiedon, eikä se tehnyt taakkaani kevyemmäksi vaan kasvatti sitä moninkertaiseksi ja raskaaksi ymmärtää. Sanon tämän heti alkuun, ettei kukaan luulisi minua jaarittelijaksi tai hölmöksi, joka tienristeyksessä kertoo hullujen satuja kerjäten niitä vastaan leipää tai viiniä. Enkä silloinkaan, kun sidon kengän vain toiseen jalkaani tai kaivelen nyyteistä esiin värittömiä nukkeja ole tekemisissä houreiden kanssa, taikka kummien myrkkyjen vallassa. Joskus vain istun ja katselen varjojen kiertymistä pääni ympäri tai valon läikkymistä liikkeitteni aiheuttamilla laineilla.

Tähän vedenpaljouteen tulin sulattamaan pois katkeran järjestelmällisyyden ja aiheettoman tahdikkuuden itsestäni. Joskus meri ulottuu otsaani asti ja minun on vaikea tulla toimeen. Joskus, vaikka harvemmin, vesi laskeutuu aina istuinkiveni tasalle ja saatan nähdä muhkuraiseen sandaaliin verhotun jalkani ja sen toisen, joka ei ole. Niin käy jos aurinko on ylhäällä tai ei ainakaan paksussa pilvessä.

Haluan kertoa teille kuinka tärkeää on tietää miten hedelmä jaetaan taikka kalpea kala. Tyhmyyttä on olla niitä jakamatta, sillä jos hedelmän toinen puoli mädäntyy, käy niin koko hedelmälle, jos sen toinen puoli ei ole taskussa tai jäiden päällä erossa pahentuneesta peilikuvastaan. Tai jos kalan pää hapantuu, leviää sen maku pyrstöön asti jos kalaa ei katkaise, paitsi sappirakon kohdalta. En myöskään neuvo halkaisemaan vedenelävää, sillä silloin ei voi muistaa kumman puoliskon laittaa taskuunsa turvaan.

On paljon asioita, joista voisin teitä neuvoa pidättäytymään, eivätkä suinkaan kaikki niistä liity kaloihin, vaikka niitä paljon tapaankin, eikä hedelmiinkään. Joutilaana raskaista ajatuksista saattaisinkin kellua makea omena suussani silmiäni siristellen, mutta päätäni ja mieltäni painaa oivalluksista suurin ja sen totta tosiaan haluan jakaa teidän kanssanne banaanina.

Kaikki jotka ovat täällä kanssani, istumassa omilla limaisilla kivillään laillani voivat todistaa sanani; Taivas ei olekaan sininen tai sinivalkoinen vaan musta. Sen pienvärin rikkoo vain auringon valkoinen läntti tai pilvet, mutta oikeastaan ne eivät ole osa taivasta. Jos aurinkoa voisi katsoa suoraan, sen kehä olisi hyvin tiivis ja kun silmämuna tottuisi sokeuteen, voisi nähdä mustuuden alkavan heti auringon reunasta. Mutta kuten sanoin, en ole jaarittelija enkä siksi vaivaa teitä kertomalla silmäsairauksista.

Uskon että taivas on musta siksi, että kukaan meistä ei ole oppinut puolittamaan hedelmää puolittamatta samalla itseään. Niinpä puolitettu ihminen tai sen puolikas luulee olevansa kokonainen, koska on sokea toiselle puoliskolleen eikä tiedä halkaisseensa tai katkaisseensa entistä itseään. Ja jos näin on, kuka voisi kertoa varmaksi onko ihmistä alunperin ollut vain yksi? Se yksi on voinut olla oikeastaan paljon enemmän kuin ihminen, joka makaa vatsallaan kurassa ja hotkii luomuksiaan tärvelevään kitaansa. Maailman luomisesta on kulunut sormilla lukematon aika ja sinä aikana se yksi ja nyt ihmiseksi tullut on voinut leikata itsensä järjettömän monta kertaa kahtia niin, että silmän yhä vain pienentyessä taivaan värikin on pienentynyt ja nyt se on ollut jo kauan aivan musta. Näin uskon asian olevan, sillä toiseen jalkaani en ole voinut kenkää nyörittää, sillä sen vei merivirta. Mitä pienemmäksi käyn, sitä isommaksi kasvaa kadonnut kenkä niin etten voi sitä enää pienuudessani käsittää.

Istun tämän kiven päällä ja harvoin vilkaisenkaan ympärilläni istuvia puoliskoitani enkä usko heidänkään juuri enää kiinnittävän huomiota minuun. Ennemmin kerron teille miltä kivi tuntuu pakaroilla ja kämmenillä, joilla otan tukea sinnikästä virtaa vastustaakseni. Se kivi on kylmä, koska aurinko lämmittää sitä harvoin ja levä sen pinnassa on tummaa ja niljakasta. Tietenkään en ole uskaltanut katsoa, miten kivi juurtuu meren pohjamaahan, sillä pelkään, ettei meressä olekaan pohjaa ja että kun sukeltaa tarpeeksi syvälle tuleekin pintaan toisella puolella tätä-kaikkea. Istuinkiveni on musta kuin taivas auringon ympärillä tai pilvien takana, enkä ole nähnyt sitäkään koskaan, mutta tunnen sen allani ja se riittää, vaikkei sitä edes olisi. En halua pitkästyttää teitä tälläkään asialla, vaan kerron sitten itsestäni ja tulostani tänne.

Synnyin ja kasvoin Blackworldin Wallnut Pricessa. Puhdistauduin kendiitiksi säädetyssä 27 vuoden iässä ja liityin kendiittiveljesluostariin. Vietin äänettömyydessä täydet toiset 27 vuotta ja lähdin sitten soturipappini johdolla kiertämään galaksia K.C.S. Catamitella käännyttämään vääristyneitä kaikissa sallituissa maailmoissa. 172 vuoden ajan seurasin soturipappia, kunnes hän erään planeetan kiertoradalle päästyämme neuvoi minua hurskaana munkkina liittymään profetiiviseen lahkoon. Myönnyin ja soturipappi pukeutuneena mustimpiinsa otti yhteyden lähimpään järjestelmälaivaan.

Odotettuani 15 päivää S.S. Syntipukki saapui aurinkokuntaan suoraan jostain periferaalisesta sodasta. Se tuli aika-avaruuteen aivan Catamiten vieressä ja se peitti mustuudellaan puolet tähdistä. Syntipukin massa oli niin käsittämätön, että Catamiten piti siirtyä sen kiertoradalle, aivan sen loppumattoman mustan herrakentän rajoille. Pian lähdin kenttäkehdon suojaamassa sukkulassa tähän yhteen kaikkeuden suurimmista tähtilaivoista.

Matkasta, jos mitään matkaa olikaan, en tiedä mitään. Sen tiedän, mitä näin ennenkuin sukkula ohjattiin hangaariin; herrakenttänsä sisällä Syntipukki oli sileä sinisenharmaa pallo, jonka kylkeen avautui sukkulalle ovi. Enempää en voi tietämättömyydessäni kertoa. Ja kysyn joskus puolikkailtani, huudan heille veden yli, tulivatko he samalla tavalla tänne, tietämättään. On aivan sama mitä he vastaavat tai ovatko he vallan vastaamatta. Kaikkeus nivoutuu yhteen saumattomasti.