Se tuijotti ylös taivaisiin nähdäkseen niiden tuhansien laivojen tulipyrstöt, jotka korvensivat maailman elävää kehää. Se ei niitä ymmärtänyt, mutta räpytteli kummia silmiään kaukaisten ydinmoottorien loimussa. Valtava laivue oli lähdössä kohti Mestarin Ajatuksen kuolemanunia, kohti puhdistavaa ja vihan parkitsemaa sotaa. Kauan se katseli huikaisevan kirkkaita atomilieskoja, ja kun ne olivat menneet, se laski päänsä ja käveli hitaasti emäntänsä hökkelille, jossa sille heitettiin ruuaksi tähteitä. Jo pitkälle edennyt yö vaivutti sen viimein kevyeen uneen.

Emäntä oli rohdonkeittäjä. Hän oli se, joka lääkitsi tasangon asukkaiden haavat ja loitsi madot takaisin mutaan. Emännällä oli paljon muitakin taitoja, mutta niitä hän ei käyttänyt kuin pakosta tai sitten huvitellakseen yksinäisyydessä. Se eläin, joka seurasi emäntäänsä, katseli tämän kammottavia rituaaleja kaukaa, nuotion valopiirin reunalta ja toivoi yksinkertaisessa mielessään joskus olevansa tarpeeksi arvokas saadakseen edes joskus hymyn palkakseen liehittelystään. Sille olisi kelvannut aivan yhtä hyvin osa emännän teurasleikeissä. Joskus se hiipi majaan latkimaan verta maalattialta, mutta sai useimmiten paeta raippaa tai kipeän tarkasti heitettyjä kiviä. Kaikesta huolimatta se rakasti emäntäänsä enemmän kuin mitään, enemmän kuin itseään.

Kyläläiset kaihtoivat eläintä, mutta eivät pelkästään sen kammottavan ulkomuodon takia. Ihmisten mielestä siinä kohtasivat kaikki emännän pimeimmät ja hirvittävimmät puolet. Kun emäntä paransi majassaan tasankomaan taikauskoisia asukkeja, eläin saattoi hiipiä katsomaan niitä synkkiä temppuja, joilla taudit ja syöpäläiset ajettiin takaisin maan alle. Mielenvikaisuutta ei emäntä suostunut parantamaan, sillä se ei kuulunut hänen valtapiiriinsä. Parannettava tai parannusta hakeva saattoi joskus nähdä eläimen tämän kurkistellessa emännän risukojun oviaukosta tai omalta makuupaikaltaan majan saastaisesta nurkasta. Silloin parannettava yleensä säikähti niin pahasti, että karkasi teilleen. Niinä öinä eläin sai luvan nukkua ulkona kyljet ja selkä pieksemisestä ruhjeilla, mutta tästäkin huolimatta aina joskus sen uteliaisuus vei voiton; se kykeni hyvin hämärästi muistamaan jotain itsestään nähdessään muitakin ihmisiä kuin vain emäntänsä.

Eläin pystyi myös muistamaan sen metsän, joka peitti tasangon joskus kauan sitten, ja jonka uumeniin se kesäisin teki pieniä majoja itselleen. Nyt ympärillä levittäytyvät maat olivat paljaita ja yöllä, kun eläin enimmäkseen oli liikkeellä, majoissa loimottavat tulet kattoivat koko tasangon aina taivaanrantaan asti. Vain emännän hökkelin ympärillä oli asumatonta maata ainakin tunnin kävelymatkan säteellä. Noilla mahoilla pelloilla eläin vaelsi öisin ja inisten kaipasi yhtä aikaa sekä kuolemaansa, jo unohtunutta menneisyyttään, että emäntäänsä. Niistä kahta se ei saanut ja kolmanneltakin vain toukkaisen makuupaikan ja jätteitä syödäkseen, yhtä toukkaisia nekin.

Rohdonkeittäjä oli jo niin vanha, ettei kyennyt enää tarkasti sanomaan ikäänsä. Aina hän ei ollut asunut tällä planeetalla, mutta mistä hän oli alun perin tullut, sen hän oli jo unohtanut. Useita kertoja palanut maja oli vienyt vähäisetkin muistot ja todisteet edellisestä elämästä. Juurista ja oksista aina uudelleen kyhätty koju kattoi kerta kerralta yhä pienempänä vaivaista tulisijaa ja makuulavitsaa. Kurjaa elukkaseuralaistaan tämä noita ei olisi aina halunnut päästää suojiinsa, mutta sen jo miltei kadonneessa älyssä oli vielä niin hirvittävä voima, ettei sitä vastaan voinut nousta. Niinpä eläin sai tulla öisiltä retkiltään emäntänsä majaan, ja kun se vikisten näki kuvottavia uniaan, näki noitakin ne eläimen vääristyneen mielen lähettäminä. Mitä primitiivisemmäksi tuo hirvitys vajosi, sitä räikeämmin sen unikuvat tulvivat sen päästä. Itsehän rohdonkeittäjä oli seuralaisensa luonut ja sai nyt kärsiä – eläimen yhä hatarammaksi taantuva järki ei enää pystynyt pitämään kurissa niitä kauhuja, jotka syntyivät sen tyhjien silmien takana.

Kun metsä oli vielä täyttänyt tasangon, noidan eläin oli kyennyt miltei puhumaan. Se urahteli puolikkaita sanoja matkiessaan emäntänsä äyskimiä taikoja ja kirouksia, mutta ei se tietenkään ymmärtänyt niitä. Eläin vaelteli metsässä joskus päiväkausiakin sulkeutuneena omaan itseensä, ja kun sen mykkä kiihko laantui, se palasi sotkuisena ja entistäkin säikympänä rohdonkeittäjän majalle. Emäntä oli joskus nähnyt eläimen syvällä metsässä kieriskelemässä karikkeessa silmät nurinpäin kääntyneinä ja ulvahtelemassa jotain, mikä kuulosti etäisesti sen lukemattomia vuosia sitten kadonneelta nimeltä. Kun emäntä oli kivettyneenä tuijottanut inhottavan seuralaisensa pelehtimistä, se oli havahtunut yhtäkkiä ja mulkoillut rohdonkeittäjää, kunnes hän oli kääntynyt kannoillaan eläimen mielen pakottamana. Noita oli harpponut konemaisin liikkein majalleen sanattoman, mutta hyvin selvän käskyn jyristessä hänen päässään. Seuraavan päivän iltana eläin oli tullut luimistellen takaisin emäntänsä luo. Nyt metsää ei enää ollut, mutta yhä eläin vaelteli tasangolla.

Noita ja hänen jälkeenjäänyt apupoikansa asustivat lähellä kendiittimunkkien telttäkylää. Planeetan oma aurinko oli niin kirkas ja kuuma, että rappeutuneimmatkin kendiitit pystyttivät majansa metsän varjoihin. Munkkien tehtävä oli miltei lopussa; ei ollut enää ketään käännytettävää. Koko planeetta kumarsi Maailmojen Tuhoojaa, jonka tunnus oli iso musta K-kirjain. Tätä planeettaa tosin oli kohdannut useimpia muita maailmoita surkeampi kohtalo, sillä Nove Polandin käännytysjoukot kantoivat vaatteissaan ja aseissaan kahta K:ta, toista ja isompaa Maailmojen Tuhoojan merkkinä, toista Khersonin tähden. Yli kaksi tuhatta vuotta sitten Kendiittikirkko oli vallannut Nove Polandin ja tehnyt siitä päätukikohtansa. Sitten sodat olivat pyyhkineet Keskusmaailmoiden yli ja sisällisodan runtelema Nove Poland oli siirtynyt Fomalhaut 5:n hallintaan. Aina viime vuosiin asti isäntämaailma oli kiristänyt alusmaaltaan kaiken rikkauden, kunnes fomalit olivat yhdessä yössä kääntyneet khersoonikendiiteiksi. Fomalhaut 5:n viirit revittiin alas ja tilalle nostettiin pikimustat K-liput. Tätä kaikkea noita seurasi apupoikineen ja heidän majassaan jo kauan ollut Maailmojen Tuhoojan epäpyhäinkuva sai todistaa lukuisat veriset uhrirituaalit.

Khersoonikendiitit olivat kaikkein julmimpia käännyttäjiä. Kaksois-K:n fanaattiset sotilaat ja munkit käyttivät mitä tahansa keinoja taivuttaakseen ja pakottaakseen vääräuskoiset Suureen Mustaan. Kerrottiin, että muut kendiitit pelkäsivät ja kaihtoivat khersooneja näiden hengen lujuuden takia. Kun Nove Poland oli kääntynyt, kävi niin myös Fomalhaut 5:lle ja monille muillekin maailmoille. Rähjäisessä majassaan noita seurasi vuodesta toiseen tätä väkivallan aaltoa sen edetessä Ihmisen maailmasta toiseen. Yhä lähemmäs tuli hänen unelmansa, yhä suuremmaksi kuolemanunen odotus.

Metsässä mekkaloivat kendiitit hiljenivät yöksi eikä noidan majalle kantautunut muita ääniä kuin munkkien kiljutankkien vaimea kurlutus. Silloin noita lähetti apupoikansa pihistämään khersoonien viinaksia, joita tuo idiootti kiikutti elättäjälleen vuotavissa nahkaleileissä. Joskus apuri karkasi ja piiloutui metsään juomaan sitä harmaata ja vielä käyvää sotkua, jota munkit hotkivat päivästä toiseen. Kun apupoika viipyi teillään, lähti noita hakemaan häntä metsän kätköistä ja löytäessään vahvasti juopuneen renkinsä, hän ajoi tämän majalleen kirvelevin piiskaniskuin.

Apupojan äly kuihtui päivä päivältä eikä se osannut enää edes kunnolla puhua. Se mölisi, kun sen rakko oli täynnä tai surkea päivällinen painoi sen suolta. Se jaksoi nauraa noidan vitseille ja kakoi suustaan omia kömpelöitä kertomuksiaan innostuen joskus niin, että emännän täytyi pidellä ohimoitaan siinä kaiken murjovassa mielikuvatulvassa, joka säteili pojan päästä.

Apurin kasvoja ja ylävartaloa peittivät sadat koukeroiset tatuoinnit, joissa kuvattiin kaikkia kuviteltavissa olevia kauhuja ja irstauksia. Hän oli varsinainen oppikirja mitä tuli synteihin ja turmelukseen eikä se jäänyt huomaamatta khersooneiltakaan. Nämä eivät ainaiselta juopumukseltaan muistaneet jo monia kertoja tutkineensa pojan rivoja tatuointeja, vaan tulivat maleksimaan noidan majan lähettyville ja kaappasivat sopivan hetken tullen rimpuilevan ja kiljuvan älykääpiön tarkempiin tutkimuksiinsa. Vasta noidan päästessä hätiin poika tajusi lähettää päästään komennon, joka sai kendiitit oksentamaan tai pyörtymään kivusta. Noitakin vastaanotti tuon räjähdyksenomaisen, sekavan ja kiihkeän viestin, mutta kuin etäältä ja ohimennen. Se löi kuitenkin noidan jalat veteliksi ja hän ja tärisevä poika tukivat toisiaan matkallaan takaisin majalle.

Ennen poika oli osannut suunnata kummallisen mielensä iskut täsmällisemmin ja silloin noita oli tuskin edes huomannut mitään, ihmetellyt vain kun pojan kiusaajat lakosivat ulisten maahan. Tatuointiensa takana tuo säälittävä nulikka ei osannut enää hallita voimiaan ja kaikki lähistöllä olevat saivat sen huomata. Kirkas päivänvalokin taipui hämäryydeksi, jos poika niin halusi.

Koitti kendiittien pääjuhla, Suuri Musta. Sitä valmisteltiin kauan ja yleensä hiljaiset yöt täytti nyt juopunut rallatus ja huuto. Munkit kohottivat juhlamieltään juomalla mitä tahansa käynyttä tai vielä käyvää litkua. Kitkerä hiivan lemu kulkeutui öisen tuulen mukana noidan majalle ja hän nousikin aina kumartamaan tylyä ja piittaamatonta K-kirjainsymboolia, joka oli tietysti saanut parhaan paikan majassa. Suuren Mustan aattona metsässä riehuvat khersoonikendiitit hiljenivät äkisti ja koko tasangolle laskeutui korviin koskeva äänettömyys. Noita havahtui ajatuksistaan nuotionsa äärellä ja meni majan ovensuuhun tuijottamaan pimeyteen. Siellä, metsän keskellä, liian kaukana kuulla, jokin valtava oli pahuuteensa verhoutuneena tulossa kohti noidan majaa. Tämän oli makuukuopassaan tuhiseva apuri jo aistinut ja hymyillyt silmät puoliummessa. Yön keskeltä oli tullut hirvittävä olento, iho musta kuin hiili ja pää pilvikattoa hipoen. Se oli tullut makaamaan noidan eteen vuoren kokoisena, muttei ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Apupoikaa, joka oli tullut ulos risumajasta, se koski jättimäisellä sormellaan lähes hellästi. Tuo ele oli ristiriidassa olion kuvottavilta kasvoilta säteilevän tyhjyyden ja kuoleman kanssa. Kammotus nousi jaloilleen ja maanjäristyksen kaltaisena painui takaisin yön ja metsän sisään. Ennen aamunkoittoa koko metsä oli palanut eikä se koskaan kasvanut takaisin.

Kaksi rääsyihin pukeutunutta hahmoa seisoi loisteliaan palatsin portailla. Sen teräs- ja kivitorneissa roikkuivat sateesta märät punakeltaiset liput. Yhtä lionneet ja ankeat kaverukset silmäilivät huppujensa alta palatsin portteja ja niitä vartioivia harteikkaita koneita. Palatsin ruhtinas ja samalla koko planeetan käskynhaltija oli kaukaista sukua tuon rähjääntyneen pariskunnan toiselle osapuolelle, nuorelle naisella, joka oli nyt saanut luvan seuralaisineen astua kotimaailmansa hallitsijan eteen. Portinvartijat saivat varmaankin radioteitse käskyn ja siirtyivät toistensa peilikuvina syrjään ovien edestä. Nainen ja hänen tatuoitu ystävänsä astuivat rankkasateesta huikean korkeaan eteishalliin.

Käskyhaltijan väki luotti koneisiin enemmän kuin muut kansat. Astuttuaan palatsiin rääsyläiset eivät olleet nähneet yhtäkään oikeaa ihmistä, vain mykkiä sotimiseen ja tottelemiseen kykeneviä androideja. Vasta päästyään valtaisan rakennuksen keskellä sijaitsevaan hallintosaliin, todellisia ihmiskasvojakin alkoi näkyä metallisten sotilaitten seassa. Käskynhaltijan itsensä lähimmät palvelijat olivat lihaa ja verta ja nainen pani merkille, että koneet pysyttelivät kunnioittavan välimatkan päässä ylimmästä komentajastaan. Nainen ja poika kutsuttiin ruhtinaan eteen ja heille tuotiin tervetulleet lämpimät juomat ja tuolit istua.

Nainen otti ensimmäisenä hupun päästään ja hymyili sukulaiselleen. Hän kertoi tälle Suuresta Mustasta, kaiken loppumisesta ja siihen pyrkimisestä. Kauan hän puhui, vaimealla äänellä katsoen herkeämättä ruhtinasta silmiin. Yhä nainen puhui ja poikakin työnsi huppunsa syrjään paljastaen kuvien peittämät kasvonsa. Silloin neito kertoi synkimmät tarinansa ja pyysi ruhtinasta, verisukulaistaan, joko lähtemään planeetalta tai sitten hylkäämään kaiken muun paitsi Maailmojen Tuhoojan. Ylimys avasi suunsa kutsuakseen vartijat, mutta jähmettyi, kun poika suuntasi kirkkaan katseensa häneen ja antoi mielensä nimettömien hirviöiden velloa käskynhaltijan ja tämän hovin yli. Niin suuri voima pojan oudossa päässä oli, että palatsin androidit lysähtivät maahan niiden tietokoneiden pettäessä. Ihmiset, heidän muassaan ruhtinaskin, olivat jähmettyneet sijoilleen.

Kävellessään palatsista takaisin metsään nainen sekä rakasti, että vihasi tuota poikaa, jonka kallon sisällä kytivät oudot ja hirvittävät maailmat. Tatuointiensa peittämänä poika tuntui olevan tietämätön kylvämästään loputtomasta hulluudesta ja hymyili lempeästi, kun nainen kiinnitti katseensa häneen. Metsään päästessään ystävykset kuulivat, kuinka sukkuloita jylisi kiertoradalle ja maa-ajoneuvot kiirehtivät purkamaan Fomalhaut 5:n merkit pääkaupungin rakennuksista ja lippukentiltä. Jossain kaukana, rankkasateen ja ilmakehän yläpuolella tähtilaivojen komento siirtyi kendiiteille. Majalleen päästyään nainen tiesi jo, että muutkin maailmat tiesivät.

Uuden valloittajan kasarmeilla syntyi kummallinen poikavauva. Hän ei itkenyt koskaan eikä hänen kurkustaan kuulunut alkeellisintakaan puheyritystä. Katkonaisen jokelluksen olisi hyvin voinut selittää jälkeenjääneisyydella, muttei sitä, miten poika aivan pienenä puhkui rujosta päästään muistoja, sellaisia, joita hänelle ei voinut olla. Sileät lapsenkasvot kertoivat mielikuvin kammottavista veritöistä ja sodista, kidutuksista ja hyökkäysarmeijoista jossain nimettömässä tulevaisuudessa tai sitten Vanhan Terran mustasukkaisesti omimassa menneisyydessä. Miten kaksivuotias poika voisi muistaa kaksi tuhatta vuotta sekä eteen- että taaksepäin ajassa?

Pojalla oli yksi ystävä, häntä muutaman vuoden vanhempi tyttö. Parakkikylän lapsista nämä kaksi erottuivat hiljaisena ja vähän pelottavanakin parina, joka mieluummin kulki metsässä kuin teki pahojaan muun lapsilauman kanssa. Ainaisesta yhdessäolosta oli se hyöty, että poika oppi vaivalloisesti, mutta kuitenkin, puhumaan. Pojan vanhemmat iloitsivat tästä ja laskivat hänet yhä useammin tytön hoiviin.

Kun he olivat kaksistaan, pojan pään kummat kuvat kietoivat yhä ikilapsuuden äärireunoilla vaeltelevan, kaikelle alttiin tytön mielen syvälle kauhujen ja loiston pauloihin. Poika näytti loputtomia maailmoita ilmeettömien kasvojensa takaa ja tyttö piti niistä. Kun vuodet kuluivat, mielenkuvat muodostuivat tytölle pakkomielteeksi. Hän kasvoi niiden kanssa ja hänen päänsä turtui kaikelle muulle. Täyttäessään 17 vuotta tyttö, oikeammin jo nuori nainen, lähti poika mukanaan metsän sokkeloihin ja kadotti näin kaiken kosketuksen vanhempiinsa, ihmisiin ja sivistykseen. Kauan heitä etsittiin ja tytön pikkuserkku, siihen aikaan Fomalhautin kenraali, määräsi joukkonsa haravoimaan loputtomalta tuntuvan metsän läpikotaisin, mutta turhaan.

Kauempana mitä fomalit olivat koskaan käyneet, pitivät vaatimatonta majaansa tyttö ja se kummallinen poika. Niiden ruhjovien ajatusten myrskyssä, joita poika tuotti päästään, tyttö vaikersi, mutta tarttui viimein nuotion hiileen, sotki sitä pihkaan ja tatuoi puuneuloilla näkynsä inisevän ja sätkivän pojan kasvoihin ja rintaan. Kaikki julmuudet hän kuvasi ja aina vain lisää tulvi pojan otsaluun takaa. Tyttö tiesi, ettei tuon ressukan mieli kestäisi musertavan ja paikoin kaiken tietävän paineen alla, vaan vaipuisi vähitellen takaisin sylilapsen tai eläimen tasolle. Paljon tyttö oli suunnitellut tulevaisuuden varalle ja kaikessa siinä poika saisi aikanaan auttaa. Mustia olivat hänen ajatuksensa ja vielä kerran hän näkisi, kun laivat lähtisivät tekemään tosiksi hänen nuotionsa ääressä lämmittelevän ystävänsä ennustamat teot. Vielä tyttö ei tiennyt niille nimeä, mutta ne tulisivat joskus. Josseivat pian, niin jonain päivänä kuitenkin.