Sata vahvaa miestä
Ei ole olemassa kuolemaa, on vain elämisen loppu. Ihminen, tai miksei eläinkin, on sidottu fyysiseen reagointiin eikä sen geneettisessä koodissa ole mitään, mikä viittaisi kuolemanjälkeiseen toimintaan. Mitä muuta meillä on? Kuinka moni on tullut kertomaan kuolemanjälkeisistä iloista tai kidutuksista? Mikseivät ajattelevat organismit voi ymmärtää, ettei kuolema tai kuoleminen ole mikään rajapyykki...

...Raja on aina kahden tai useamman käsitteen välissä. Mutta koska on vain elämä, ei mitään sen jälkeen, ei voi olla siirtymistäkään - rajan toiselle puolelle. Siksi kuolemista ei ole, sillä kuoleminen on tapahtuma ja sinällään jo se ikäänkuin valmistaa ihmisen kuolemaan. Jos kuoleman jälkeen on ei-mitään eli kaiken loppu, pelkkä Seinä, ei voi kuolemistakaan täten olla. On vain elämän loppu.

Mistäkö tiedän tämän? Mistäkö en tietäisi? Kaikki tieto ja tietämys on puolellani, sillä eihän kuollut kerro minun olevan väärässä. Ja minkälainen on se jumala, joka antaa solvata itseään ja polkea itsensä mutaan? Ei se ole jumala, sillä jumalaa ei ole.

Sinä päivänä, kun Ammal oli jäänyt sortuvan talon alle, hän näki unen. Siellä puun ja kiven seassa Ammal vaelsi synkissä mielensä kuvissa ja tuli suureen kaupunkiin. Sen olivat vieraat sotilaat vallanneet ja pitivät nyt äänekästä elämää majataloissa ja kaduillakin.

Unessaan Ammal kysyi kaupungin nimeä yhdeltä sotilaalta, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt tälläistä paikkaa. Mutta sotilas oli jo kovin humaltunut ja sanoi kaksi eri nimeä; Manab ja Hakona. Ammal meni oluttupaan ja kysyi taas kaupungin nimeä, nyt paikan isännältä. "Tämä on Manab", hän sanoi, mutta joukko sotilaita huusi pöydästään isännän olevan väärässä, koska kaupungin nimi oli eittämättä Hakona. Sotilaat ja muut asiakkaat korottivat kaikki äänensä, kiistelivät nimestä syyttäen toisiaan valehtelijoiksi. He olivat humalassa ja rupesivat pian rikkomaan paikkoja. Silloin isäntä suojellakseen omaisuuttaan heitti Ammalin kadulle kiroten häntä vihanlietsojaksi ja pian sotilaatkin tulivat ulos.

Hekin syyttivät Ammalia ja kaatoivat maahan herjaten häntä. Heidän kapteeninsa antoi pidättää Ammalin ja viedä hänet vartioston vankikellariin.

Tästä kaikesta pökertyneenä ja ällistyneenä Ammal ei osannut nyt muuta kuin istua sellinsä kostealle lattialle ja nojata hikoilevaan kiviseinään. Tuskin mitään ajatellen hän hieroi sotilaiden rökityksestä arkoja kasvojaan ja kylkiään.

Kun Ammalin silmät olivat tottuneet hämärään hän huomasi sellin nurkassa toisenkin ihmisen. Hahmo oli varmastikin katsellut Ammalia koko ajan ja se tuntui hänestä jotenkin etäisen inhottavalta. Hän oli unessaan hereillä sitä tietämättä ja sitä kuitenkin ajatellen. Sitten hänen sellitoverinsa puhkesi puhumaan.
- Anna minä kerron unestani, tämä sanoi ja Ammalin suu muodosti nuo samat sanat, muttei ääntä.
- Unessani minä asuin yksin pienessä kylässä jossain muussa maailmassa. Minä kannoin vettä muille kyläläisille ja sain palkakseni metsästäjiltä lintuja, mylläriltä jauhoja ja sepältä hiiliä hiilipataani. Melkein kaikki asuivat yksin ja kaikilla oli oma pieni mökki tai talo. Kun sen unen ilta koitti laskin viimein leilini mökkini lattialle ja söin vähän valkoista leipää ja kyyhkystä. Sitten paneuduin yöpuulle enkä ole aivan varma vaivuinko uneen unessani vai oliko se vielä sama uni. Näin kuinka kylään tuli soihtuja kantaen suuri joukko miehiä. Sata heitä oli ja he asettivat soihtunsa aitoja vasten. Niiden valossa näin miesten ahavoituneiden käsien vahvat lihat ja jykevät hartiat. Mitään sanomatta he marssivat mökiltä ja talolta toiselle ja kaatoivat ne jo nukkuvien tai vielä iltapuhteillaan olevien asukkaittensa päälle. Siihen uneni saattoi päättyä, mutta jos se uni oli en ole vielä herännyt yhtä kertaa tarpeeksi.

Kun miehen kertomus loppui Ammal tajusi kertoneensa sen itselleen, ja tajusi vielä sen, että jos näin oli, hän näki jonkun toisen ja samalla omaa untansa, josta ei voinut herätä, koska ei ollut koskaan nukahtanutkaan.

Nyt vankityrmässä istui vain yksi vanki, joka näki unta siitä, ettei nähnyt unta. Tuossa epätodellisessa paikassa ainoa valo tuli pikkuisesta ikkunasta, joka ei ollut totta. Ja sinne ulos ajasta jäi Ammal yksin kauhunsa keskelle, eikä hän koskaan päässyt pois.