Kun herra tuli minusta, minä luulin palavani. Herra tuli kuin tuhat säiettä viiden tuuman khauroba. "Antakaa, älkää ottako!", kirkui jokainen hermosäikeeni. Jossain takana huusivat äitini ja sukulaiseni armoa siitä voimasta, joka minun kauttani heimooni purkautui. Minä lakkasin olemasta minä. Minä olin joku muu. Yksilö minussa loppui muuttuen tuhansiksi minussa. Minä olin heimoni.

Ajatus kaiken olevasta murskasi minut. Vaivuin maahan kuin rhatbor loppuun käytettynä. Mieleni huusi:"MIKSI!", sieluni huusi:"MIKSI!", vaan en huutanut armoa - ja mieleni täytti tieto. Minä olin valittu saavuttamaan herran kutsun. Minut oli täytetty ihanalla hengellä, joka täytti minut, joka oli minä, joka rakasteli minussa, joka tuhosi minussa. Ja te huusitte:"Lopeta!". Miksi lopettaisin, enhän voinut. Minä tein olematta minä. Te olitte itsenne, te uhrasitte itsenne. Te halusitte minun lopettavan. Miksi? Enhän ollut minä vaan Jumalamme. "Äiti minä palan!", "Äiti minä poltan!", "Äiti älä pala!", minä huusin. Mutta se oli vain hetki. Sitten ymmärsin.

Rahtoghar, sinä pettäjä. Petoksesi jäi täyttämättä. Sillä se mitä petokseksi kutsutaan ei täyty herramme halussa. Minä seisoin. Minä seisoin ilman sinua. Katso minuun, koira. Sinä hävisit, koska korkeamman sotajoukot ovat muassani. Sinä hävisit, koska olit tuomittu siihen Horh- Jagerin sopimuksen jälkeen. Luulitko solmivasi liittouman? Sinä myit sielusi! Minä seisoin. Luulitko sitä sattumaksi, ethän edes voinut. Sinä et ollut, kun minä muutuin valoksi. Minä täytin lämmöllä maamme, minä täytin tuulella maamme, minä täytin säteilyllä maamme. Ja minä täytin ruumiimme yksilöllisyydellä. Minä valutin itseni meihin. Ja minä olin Jumala, sillä Jumala olin minä. Minä olen sinä. Minä olen keisarinne, koska minä olen alkuperäinen. Minä olen tahto, minä olen toivo ja minä en ole koskaan minä. Minä olen armon jumalan suu, joka taistelee sinun kostoasi vastaan ja palkitsee itseni kultadhurlanilla. Siksi minä vallitsen. Ja ken ikinä kuvittelee minun yli pääsevänsi, muistakoon elämäni, sillä minä asun sinussa. Tämän sanon minä Hauron, koska olen Jumalamme Kendon keho. Ja Jumalamme minussa huutaa teitäkin - teitä kaikkia - antakaa kehonne Kendolle, sillä hän on ylin orastus. Jumalamme minussa jatkaa: Toisen kosto on ilmainen autuus, sillä ei jää täyttymättä mikä tulevaksi luvataan. Ja se luvataan! Anna itsesi, muutu minuksi, elä minussa, kasva minuksi, sillä vain yksi voi jäädä maan päälle, vain yksi voi poistua sieltä ja sen kaiken minä teen. Anna itsellesi teko. Tule minuksi. Puhu minusta niinkuin minäkin teen, sillä muuttujat kokoavat tuhansia. Muuttujat kokoavat armeijoita. Ja niiden kautta kaikki, joka säästyy Herran vihalta tuhotaan, sillä muuta ei voi jäädä. Sillä Herra on valo, voima ja kosto, iankaikkisesti. Amen.

II Luku

Ja minä - Hauron - tunsin itseni tyhjäksi. Ja minä - Hauron tunsin itseni vajaaksi. Ja minä - Hauron - tunsin itseni käytetyksi. Ja minä - Hauron - sitä todellakin olin. Sillä herra oli minusta poistunut.

Kaukana oli tuhon riemu. Kaukana kahlitsematon voima. Kaukana tappava säteily, repivät tuulet, polttava tuli. Ja minä todella olin yksin. Niin yksin kuin kukaan voi planeetalla olla. Ja minä itkin, ja minä huusin. Minä karjuin ja minä manasin. Ja minä todellakin olin taas heikko minä ilman perhettäni, ilman sukuani, ilman tovereitani ja ilman läheisiäni. Ja ennenkaikkea ilman Jumalaa - Kendoa - joka nousi taivaaseen hopeisella laivalla. Ja se oli viimeinen kerta kun minä - Hauron Yksinäinen - näin tulta, voimaa ja pyhää vihaa. Ja epäilys valtasi minut. Mikä on se tuli, mikä on se voima, mikä on se viha, joka tappoi minussa? Oliko se pyhää, oliko se Jumalaista. Ja minä manasin uudelleen. Minä manasin pimeimpään helvettiin, joka Tahrosilta löytyy, tuon voiman, tuon olennon joka minut täytti. Ja minä olin toivoton ja minä olin uskoton. Ja minä heittäydyin pitkälleni säteilevälle aavikolle, jotta voisin kuolla kaikkien niiden kanssa, jotka kuolivat minuun yhtyessään.

Mutta katso, mitään ei tapahtunut. Ja suuri ihmetys ja hämmennys valtasi mieleni. Mikä oli se voima, joka piti minua hengissä? Sitten minä ymmärsin. Ymmärsin ja itkin uudelleen. Itkin ja paruin kunnes tajusin, ettei kukaan minua kuule tai jos kuulee niin ei välitä. Koska Herramme Kendo ei välitä itkusta ja parusta, sillä Hän on tottunut sitä kuulemaan, missä ikinä käykin.

Ja ymmärrys oli valtaisa. Kuin tuhat elävää oulathia olisi syöksynyt niskaani ja puristanut minua varreastani suurilla siivillään. Ja minä ymmärsin ja minä kirjoitin. Ja minä kirjoitin, koska niin oli oleva. Minä elin ja minä kirjoitin yksin ilman kansaani ettei se minua ikinä häiritsisi kun minä Jumalastamme julistan. Ja onni valtasi minut. Kuin Herra olisi uudestaan minut ottanut nukekseen, minut valtasi onni. Ja minä olin siunattu, sillä minä - Hauron Yksinäinen - en voinut kuolla. Sillä minut oli valittu olemaan ja minut oli valittu olemaan yksin, jotta voisin julistaa Herran tahtoa. Ja Herra oli armossaan jättänyt minulle planeetan täyteen pikkukiviä ja hiekkaa jotta saisin syödäkseni. Ja herra oli armossaan jättänyt minulle sormet, jotta voisin kaivaa esiin kosteampaa hiekkaa juodakseni.

Ja yhä oli suurempi ihmetykseni, sillä ihmeet eivät loppuneet tähän. Sillä eräänä yönä minä - Hauron - kuulin sisältäni ääntä. Ja minä ihmettelin ja minä kuuntelin. Ja minä kuuntelin ja minä ihmettelin. Ja toden totta minä kuulin itkua ja minä kuulin valitusta. Ja minä - Hauron - en ollutkaan enää yksinäinen. Sillä Jumalamme Kendon lahjat eivät loppuneet kiviin ja sormiin. Sillä niin oli, että minä olin täytetty kansallani, sillä minuun oli istutettu kaikkien kuolleiden sielut, jotka Jumala minussa oli tappanut. Ja kun minä en kirjoittanut, minä kuuntelin. Ja kuunnellessani minut valtasi viha. Sillä kiittämätön oli kansa, jolle oli annettu lahjoista suurin - ikuinen elämä minussa. Sillä aina kun avasin sisäiset korvani, kuulin itkua ja valitusta. Ja minä avasin sisäisen suuni ja jylisin kansalleni totuuden sanaa. Ja minä nuhtelin kansaa ja muistutin heitä Kendon lahjoista.

Mutta yhä epäilevät valittivat. Ikuinen kipu ja tuska oli täyttänyt heidän olemattomat ruumiinsa ja he saattoivat tuntea palavansa yhä uudelleen niinkuin viimeisinä hetkinään. Ja ääneni kohosi pauhuksi. Sillä mitä on särky tai kipu sen voiman rinnalla, joka Herralla on? Mitä on kuoleman tuska, jos se on ikuista? Sillä ikuinen tuska on pieni hinta ikuisesta elämästä. Ikuisesta elämästä yhdessä. Ja yhä epäilys ja kiittämättömyys vallitsi heimon keskellä. Ja niin minusta tuli Hauron Julistaja. Sillä kun minä en julistanut Herran sanaa kirjoittaen, minä julistin Herran sanaa puhuen. Ja minä ymmärsin miksi elän ikuisesti, sillä kiittämätön kansani kärsii ikuisesti ja ikuisesti myös epäilee. Siksi minä heitä myös ikuisesti valistan. Ja puhun itsekseni, sillä niin todella kävi, kuten Kendo oli sanonut, että minä olin he ja he olivat minä.