Kendo luikerteli suureen ja pimeään tilaan. Valtaisa paine ja lämpötila sai K:n yökkimään ja vatkaamaan matomaista ruumistaan nestemäisen fuusiopolttoaineen seassa. Hän käynnisti pseudosilmänsä ja olisi kusaissut housuihinsa jos hän ei ahneuksissaan olisi mennyt myymään niitä eräälle keräilijälle. Hän oli nyt moottorin päävetysäiliössä, jonka ainoan ulospääsyn saattoi avata vain ulkopäin, painesulku ei nimittäin valvonut takanaan olevia olosuhteita. Säiliö oli litistyneen lieriön muotoinen, toisessa päässä oli painesulku, toisessa täyttöventtiili, muuten sen pinta oli täysin sileä ja piirteetön. Kolho venytti ruumiinsa seinämiä vasten ja yritti puskea itsensä ulos säiliöstä, mutta se vain naurahti pilkallisesti. Hän takoi täyttöventtiiliä vetelällä nyrkillään, hän riuhtoi painesulkua, hän uhkaili, liehitteli, syytteli, mairitteli ja keimaili, mutta säiliö oli itsepintaisen järeällä tuulella. K oli juuri vaipunut itsesääliin, kun koko laiva keinahti ja jostain kuului etäinen repeytyvän metallin ulvaisu. Samalla hetkellä KD tunsi pistävää kipua jossain tällä hetkellä äärimmäisen vaikeasti määriteltävissä olevassa ruumiinosassaan.

Siinä missä ennen oli aluksen ohjaamo ollut, sijaitsi nyt vain tyhjä tila jonka reunoja koristi ruhjottu runkokaari. Ex-ohjaamo muuttui käden käänteessä korvakoruksi ja pääsi roikkumaan kyborgisen olkapään ylle. Kului hetki ja koko laiva oli muutettu suurpiirteisen tehokkaasti tarve- ja koriste-esineiksi. Astraalirääkkääjät huusivat rivoa riemuaan ja suuntasivat kohti lähintä tähteä, Apilkolia.

Tietämättään Kendo heilahteli giganttisen rääkkääjän kaulalla polttoainesäiliössä, joka oli sitaistu paikalleen punaiselta hammastahnalta näyttävän suikeron avulla. Osa Kenttää kolahteli kylkiluumurskan muodossa valtavan kainalohikirännin sisällä eikä pitänyt sitä juuri minään. Suurin osa ko. K:ta oli kuitenkin omalla toisaikaisella tavallaan huolestunut omasta jatkumostaan pakahduttavassa ja pimeässä kammiossa. Luuankkuri olisi kannattanut irrottaa ennenkuin meni tunkemaan itsensä mihinkään moottoriin. Painesulku oli harvinaisen kivuttomasti puristanut Kolpakon ruumiin tiukasti syliinsä, ja tyhmä kun oli, siihen ei suostuttelu tehonnut, vaikkei painesulku uskonut tottelevansa yhtään älykkäämpääkään oliota. Kammio jatkoi rytmikästä heilahteluaan epämääräisen ajan ja seurasi tippa silmäneulassa paiseidensa flotinaa.

Jostain saatanallisesta oikusta kohteena oleva Apilkol oli sama Apilkol jonka metalliteollisuutta Konde johti ja valvoi. Se mätäpaiseiden ja kusikaulimien joukossa elämänsä lopuksi lahoava astraalirääkkääjä jonka metalliin vivahtavan kaulan tietämillä K roikuskeli oli näiden tyhjiömurhaajien eittämätön pomo. Se ulvahteli luultavasti pelkkää toimettomuuttaan ja kauhoi avaruutta kiitettävään tahtiin tarkoituksenaan minimoida matkustusaika. Paksujen seinämien sisällä K oli omaan kopioimattomaan tapaansa pihalla: Piha oli viheriä ja kukoistava, ja sen keskellä seisoi marmorinen hintti. Kookari oli ilahtunut vaihtelusta ja hän tanssi heleä mekko uumiensa verhona heitellen immenkalvokukkia pimppinurmelle. Tämä se oli juhlaa. Kolvi silmäili keskuspatsasta vesi kielillä ja kouri haarojaan. Koskahan hän oli viimeksi saanut kivenjäykkää melaa ruusuiseen taunukseensa, sitä ei K.O.S.T.O. pystynyt muistelmoimaan. Hän värisytti kinteää lantiotaan kohtalokas ilme meikatuilla kasvoillaan, ojensi hyvin ruskettunutta kättään koskettaakseen himojensa kohdetta ja laukesi ensikertalaisen nopeudella tekstiileihinsä. No, siihen kumipukuinen miehimys paikalle osumaan. "Ei olis puppelilla rööriä tarjota?", kysähti tuo kaiken nähnyt tiikeri. Killo muljautti silmiään ja suhautti tappavan gammasädeannoksen kovasti pukeutuneen homon läpi ja varoi purppuraista lihasadetta joka graffitoi puutarhan kaakeliseinät. Kendohan ei sellaisesta hätkähtänyt. Eikä pelästynyt, sehän oli melkein sama asia. Hän oli juuri poistumassa kedolta, kun suuri jyske havahdutti hänet takaisin vetyisään kammioon. Oltiin saavuttu Apilkolille.

Perkele kun kaikki olivat niin todellisuussidonnaisia. Kendo ajatteli hetken (!) ja päätyi kovin sairaalloiseen konkluusioon. Hän oli viettänyt suurimman osan ajastaan jossain alitajunnan ja kooman välimaastossa ja tietämättään esittänyt pääosaa kierojen agenttien psyyketrillerinauhoitteissa. Viha poltti umpioon suljetun munalortin poskia jotka loppuruumiin tavoin odottivat ulospääsyä. Astraalisellaiset urahtivat kaasukehän halki planeetta A:n painovoimakenttään ja olisivat halutessaan voineet lukea päiväntasaajalle kirjoitetun tervetuliaistekstin "Kuolkaa perseet", jonka Kraiveli D oli pystyttänyt saatuaan kyseisen maailman omistukseensa, mutta eivät sitten kuitenkaan. Libido-Blaton D huojutti kätensä niin sanottuun povitaskuun, vetäisi sen pimennoista vaaleanpunaisen tabletin, rytkäytti sen verisille huulilleen ja nielaisi universumin sisäänsä.

Heti oltiin editointihuoneessa. Kaksi synkeää Armanin pukuihin sonnustaunutta Rayban-häiskää melttosi naisten ja demonien toisiinsa sekaantumisista kertovan videon kimpussa. He hekottivat herkullisten otosten kohdalla ja inisivät kun kuvassa ei näkynyt verta tai irtoraajoja. He olivat pahasti häiriintyneitä. Se oli hyvä se, ajatteli Kraanavesi ja otti paremman asennon läiskyttäen kalvasta olutvatsaansa hiestä kosteilla jaloillaan. Vaikka kyseessä todennäköisesti olivat samat jäpikät jotka olivat kopioineet K:n unia piraattitarkoituksissa, ei Mulatti-muukalaisella ollut mitään henkilökohtaista heitä vastaan. Kaikki tunnetun maailmankaikkeuden hypervisioasemat lähettivät pitkien elokuvien mainospätkien seassa "Kendo D mokaa tahi barbarisoi sivistyneitä kulttuureita" -lohkaisuja ja kanavoivat provisiot yleensä mustan pörssin kautta herralle K:lle itsellensä. Aina kun Kenso oli yrittänyt palkata tilintarkastajan valvomaan saataviaan, tuloksena oli ollut kohtalaisen painava kasa merkanttitasolla koulutettua jauhelihaa. Helvetti D ei ponnisteluistaan huolimatta ikinä onnistunut ymmärtämään rahan tai rahojen arvoa, eikä myöskään ihmisarvoa. Sellaiselle olennolle joka oli ensimmäisten viiden elinvuotensa aikana kuollut mitä arveluttavimmilla tavoilla useita kymmeniä kertoja samalla onnistuneesti tapahtuneesta täysin tietämättömänä jatkanut eloaan älykkyys ei merkinnyt juurikaan mitään. Älykkys on ihan kakka muusi, tuumi Kna suupielet hymyhköön jännittyneinä.

Mutta nämä akentot eivät olleetkaan puhtaasti jauhoja säkissä. Ne lätkyttelivät pankkikorttipinojaan luullen, että videontyngistä saatava raha siirtyisi jotenkin paremmin katteeksi heidän edustus- ja kusetustileilleen. Kertoa vitaatti he. Hän piiloutui studion peräseinällä sijaitsevaan komeroon ja ryhtyi hiomaan metristä puukkoaan tappokuntoon. Siitä tuli teroitusvaiheen aikana niin salskea, että se piti suorastaan ääntä. Se rääkyi ja kiroili lihaa leikattavakseen. Pitääkseen sen hiljaisena K survoi puukon lonkkaluun läpi alavatsaansa, mutta turhaan; verta maistanut púkko huusi entistä lujempaa ja sen piraattividiootit kuulivat korviensa avulla. Ne alkoivat nakella hiustuppoja ja vesitorneja komeron oven läpi, olletikin pahat päässä. Kraterin pää rupesi pikku hiljaa punertumaan epäoikeudenmukaisuudentunteesta. Hän luisutti terän sisälmyksistään ja tappoi itsensä ja heräsi tutussa vetysäiliössä.

Astraalirääkkärien itseoikeutettu pomo katseli vihamielisen kiinnostuneesti kaukana alhaalla jalkojensa juuressa juuri tapahtuvaa suurpaniikkia. Hänen silmänsä haravoivat huudon ja ähinän tyyssijaa ja vilkaisivat ohimennen rinnalla keikkuvaa koriste-esinehköä, joka oli vast'ikään ruvennut oma- aloitteisesti nytkimään ja suorittamaan heiluriliikettä. Astrokihon siinä vielä tuijotellessa korun sisältä kuului pumppasaundi ja hihikettä. Kalmaisa tuoksu sisälsi runsaasti säväkkää hermomyrkkyä ja kukkamultaa, ja sen muodostama pilvi näytti aivan vanhanaikaiselta gramofonilta, jonka torvesta pilkisti pahanilkinen ja rujo pää. Se näytti sanovan biolanhuulillaan jotakin sen suuntaista, että;"Koi täällä Uve-kiska" tai "Roi häätää Lugerista" taikka "Voi päätä kurpitsa", mutta ei "Saatana asuu vessanpytyssä". Jämeriin murskeduunehinsa paneutuneet astraalikolleegat huomasivat pomonsa haparoivan huuliltaluvun ja jonglöörasivat hybridiset vartalonsa tämän fyysiseen lähemmyyteen. Ne talloivat ylimennen kaupungin pissakaupan rikki, jolloin rakennuksen sisätiloissa siintänyt miesnainen nimeltään Tlaaje kuoli tapaturmaisesti puolikuoliaaksi ja vannoi kostoa esityttärensä nimeen. Tämä EI hätkäyttänyt kilometrisiä kiusaajia sillä ne eivät kuulleet litaniasta tavuakaan. Apilkolissa näet ei puhuta tavuilla, sen olisivat jätit voineet ottaa huomioon, mokomat. Sen sijaan jalkapohjiensa kaiuttimienkokoisilla hermopäätteillään vaanen aistivat kutinaa ja lällyä. Mutta a-johtaja ei päässyt äänteettömän puheen tulkinnassaan kuusta pitkään, sillä muheva ja toukkaisa ravinnepää oli lakannut toistelemasta hiljaista kommenttiaan ja ryhtynyt sen sijaan kääntymään vaivalloisesti ympäri gramofonin niukalti tilaa suovassa torvessa. Se värähteli ja nytki, mutta onnistui lopulta heijaamaan finnisen perseensä näkyville ja rojauttamaan haisulit avaruuskiusaajien rintamuksille.

Kendo havahtui kiusallisesta valveunestaan, joka käsitteli uhkailuja ja soitannon hurmaa. Hän oli selvästikin yhä polttoainesäiliössä ja sen lisäksi liukenemassa pahaenteisesti vetyyn. Molekyyli molekyyliltä Knao rappeutui lotisevaksi mönjäksi, joka oli valmista minkälaiseen moottoriin tahansa. Hänen aistinsa sekoittuivat fuusiopolttoaineen tympeän kalamaiseen "ollaan alkuainetta"-fiilikseen. Yhtä aikaa otsallaan, poskensa sisäpinnalla ja selkäytimensä keskiosalla hän tunsi kuinka painesulun otteeseen tiukentunut ruumiinosa löystyi ja sekoittui nestemäiseen deuteriumiin. Alkoi pitkällinen liuoseteneminen pitkin syöttöputkia. "Dips dips", olisi Kermahadon sanonut, mutta vitut.

Maatessaan puolitajuissaan Apilkolin erään suurkaupungin päällä Astraalirääkkääjäin paroni tajusi mitä multapää oli yrittänyt sanoa. Se oli jopa itsestäänselvää; "Pois täältä Dulekista!". Jos multaface oli tarkoittanut, ettei kyseisen planeetan Dulek-nimistä kaupunkia saanut murskata, niin ei kai se halunnut muidenkaan kaupunkien hajoavan. Mutta siinä tapauksessa se olisi sanonut "Pois täältä Apilkolista!". Itsepintainen savupiipuntynkä painoi kivuliaasti ajattelijan selkämystä joten hän keskeytti pohdintansa kyljelleen kääntymisen ajaksi. Pahanolontunne voimistui hetkeksi, kun rintapanssarin päälle roiskiutunutta möljää huokui hänen sieraimiinsa.

Gramofonissa asusteleva homo halusi siis Dulekin säästyvän tallonnalta. Mutta miksi? Oliko se jotenkin parempi paikka kuin muut kaupungit? Vai olisiko se grammarityypin kannalta jotenkin vähemmän otollinen kaupunki tuhottavaksi? Se ainakin selviäisi helposti. Korsto nousi vaivalloisesti ja oksennellen seisomaan, viittasi kolleegansa pystyyn ja seuraamaan häntä.

Syvällä räjähdysherkässä mielessään Kradu D tajusi jonkin määrittelemättömän asian olevan kääntymässä parempaan suuntaan. Se ei voinut olla mitään älykkyysosamäärään liittyvää. Se ei voinut koskea erästä liiketointa, jonka sotkuja oli palkattu selvittelemään puolet erään maamyyrän raadosta. Eikä se voinut mitenkään liittyä kakalla möhkäämiseen. Tai siihen se oikeastaan olisi voinut liittyä. Sama se. Kylo oli jo melkein reaktorissa - elikkäs vapaana. Jotkin KD:n osista tunsivat ulkoilman väräjävän kosketuksen, ja hän kiihdytti pusertautumistaan. Hän oli toisaalta unohtanut painesulun toimintakyvyn; survoutuessaan kokonaan moottoriin painesulku töräytti jälleen puhdistavan suihkun lävitseen ja pölläytti Kaasu D:n Apilkolin vittumaisen tilavaan ilmakehään.

Astrid Lindgreneitä hassutti kaupunkien hävittäminen. Jokainen oli valinnut itselleen sopivan taajaman ja käynnissä oli leikkisä kilpailu, jonka voittajaa kateelliset luultavasti ampuisivat lutkulla omenapuun takaa. Se ei haitannut menoa. Eräs kisaveikoista oli rakentanut henkilökohtaisen kaupunkinsa kerrostaloista kruunun ja näytti hyvältä. Toinen veti hermostosavuja ydinvoimalan reaktorihallista ja näytti vielä paremmalta maaduttuaan sairaalan kellariin. Kun urhean jönkän loppusuora häämötti, ilma kisapaikan yllä tummeni ja paksuni. Se oli kuin olisi työntänyt päänsä puoliläpinäkyvään pussiin, jonka ulkopuolelta satoi potkuja ja kirveeniskuja. Jos tuo pussi olisi rypätty ja tungettu pöytälaatikkoon, olisi pää mennyt entistäkin pahemmin rikki ja jäänyt sen lisäksi kaulastaan kiinni (siinä tapauksessa, että pöytälaatikko laitetaan niin paljon kiinni kuin se kussakin tilanteessa on mahdollista, eli riippuen päässä mahdollisesti kiinni olevan kaulan paksuudesta ja joustavuudesta. Jos kaula on suhteellisen lyhyt, vahingoittuu myös vartalon yläosa, tai vaihtoehtoisesti alaosa, riippuen tietysti eliön rakenteesta. Oletetaan että eliöllä ON pää, kaula ja vartalo). Jättiläismäisten rääkkääjien vartalon jokaiseen neliökilometriin sattui kutakuinkin saman verran kuin Kendo oli velkaa yhteiskunnalle. Se oli yhteensattumaksi yllättävän vaisuhko, koska moinen analogia oli odotettavissa jonain epämääräisenä nykyisyyden tai tulevaisuuden hetkenä. Yhteiskunta, johon kuuluivat kaikki muut paitsi Iso K, velkaantui joka kerta kun Iso K velkaantui sille, koska "takaisinmaksu" eli selkokielellä sanottuna kosto tuhosi huomattavasti suuremman määrän omaisuutta ja palveluja kuin vastaiskuun johtanut velanperintäyritys. Jotta Kenfu olisi pystynyt kuittaamaan kaikki velkarästit, hänen olisi pitänyt muuttaa puolet maailmankaikkeuden galakseista arvometalleiksi ja luovuttaa ne valtaapitäville. Tästä johtuen Vekseliherttua F oli siirtynyt Apilkolin kaivosteollisuuden johtoon, jotta pystyisi lahjomaan paikallisia ulosottohenkilöitä passiivisiksi edes siksi aikaa, että ehti käydä vessassa. Nyt samaiset viranhaltijat olivat uhanneet tarkastaa yhtiöiden kirjanpidon. Kerho ihmetteli, että mikä helvetti on kirja, mutta katsoi kuitenkin parhaaksi tuhota asiapaperien lisäksi toimistot ja kuten nyt näytti mahdolliselta, myös kaupungin niiden ympäriltä. Tämä toisaalta kasvatti KD:n velkataakkaa, ja sehän on sääli. Kaikkeudessa raksahteli useampikin laskukone ja kylkiluu, kun välikohtausta pohdittiin ja tuijoteltiin joka suunnalta. No näin.

Höyrykendo Z havaitsi, ettei todistusaineistoa ollut juurikaan jäänyt jäljelle. Hän herkesi mukiloimasta titaaneita ja haihtui näiden ympäriltä. Heistäkään ei ollut jäänyt juuri mitään jäljelle; kolme grammaa silavaa ja keinutuoli. Nämät K liuotti itseensä ja hajosi tuuleen kun kolme lasia oli lyönyt.

Hiljaisuus laskeutui planeetan pinnalle.
Sitä kesti kauan.
Ja kylläpä sitä tosiaan kestikin. Sen kestoa saattoi verrata lapiolla suoritettavaan aivoleikkaukseen, kun alkuun oli päästy, loppua ei edes huomannut. Kun ei kerran pystynyt. Lekuri olisi kyynärpäitään myöten toisen päässä ja lattialla lojuisi värähtelevä ja mietteliäs läjä hermoja.

Oikeastaan hiljaisuuden pituutta voisi verrata ruokailuhetkeen hullujenhuoneessa, jonka lattiaa liikutetaan eri suuntiin käsittämättömän suurella nopeudella. Tälläinen hoitola oli aikamoinen erikoisuus, mutta ymmärrettävää kyllä kaikenlaiset aterionnit näissä laitoksissa olivat vieläkin erikoisempia. Kaikkein psykoottisimmat ja oudoimmat kansalaiset suljettiin parantumaan näihin ekstraärsyttäviin olosuhteisiin.

Maailma oli unohtanut Apilkolin jo kauan aikaa sitten, eikä sitä jaksettu merkitä enää tähtikarttoihinkaan. Mutta planeetalla oli yhä elämää. Sitä pyörteili ilmakehässä ja silloin tällöin jopa magnetosfäärissä, mutta sen ulommas se ei päässyt vaikka olisi halunnutkin. Jos tämä elämänmuoto käsitettiin yhtenä yksilönä, oli se valtavan suuri, mutta siinä tapauksessa se oli vain kymmenesosa koko asujaimistosta: Etelänavan lähistöllä kasvoi tuuhea metsä. Sen varjoihin oli joskus unohtunut oudohko parantola ja sen tarvitsema voimala. Parantolan niissä huoneissa jotka eivät liittyneet safkaan asui yhdeksän täysin parantunutta ihmistä. Heidän huomattavan aliravitut ruumiinsa jaksoivat tuskin kannatella heidän painoaan. Siinä mielessä oli outoa, että heidän yleiset tutkimusmatkansa ulottuivat aina planeetan karulle päiväntasaajalle asti. Tämän ja kaiken muunkin aktiviteetin näki ilmakehäolio ja kirosi. Se ei pystynyt muuttumaan takaisin kiinteään olomuotoon jossa se oli joskus kauan sitten ollut koska ei ollut enää teknologiaa joka pystyisi valmistamaan mitään haarukkaa kehittyneempää. Olio leijui vihamielisenä ja näennäisen passiivisena kuolleen maailman ympärillä ja hautoi synkkiä suunnitelmiaan.

Erittäin kauan työttömänä ollut ydinfyysikko nimeltä Tauva pyyhki hikeä otsaltaan ja tuijotti parantolan etuovelta edessään aukeavaa tasankoa. Apilkolin auringon Ilkoliin näin eteläisillä leveyspiireillä jo kalvas valo ei saanut häntä hikoilemaan, vaan hermojaraastava odotus. Sarjamurhaaja Enpese oli palaamassa retkeltään hylättyyn observatorioon mukanaan tieto maailmanlopun ajankohdasta. Tai hyvin mahdollisesti jokin aivan muu tieto, sillä Enpese ei luultavasti osannut käyttää observatorion laitteita, toisin kuin Tauva. Mutta Tauva oli niin huonossa kunnossa, ettei hän pystynyt edes kävelemään kunnolla, saati sitten kulkemaan parantolan ja tähtitornin välistä kolmentuhannen kilometrin matkaa.

Näkökykynsä äärimmilleen ponnistaen Tauva saattoi nähdä pienen resuisen hahmon tasangon pohjoisreunalla raahustamassa kohti parantolaa ja osoittelemassa kohti taivasta. Tauva käänsi kuihtuneen päänsä ylös ja huomasi kuinka hänen keinosydämensä viereisessä huoneessa jätti yhden lyönnin väliin. Taivaalle alkoi muodostua valtava ruskeanpunainen suppilo, jonka kapea kärki osoitti suoraan kohti parantolan automatisoitua voimalaa.

Enpese oli saanut selville hetken jolloin maailma loppuu, mutta ei aivan siten, kuin potilaskumppanit olivat neuvoneet. Hän ei ollut ymmärtänyt observatorion laitteista yhtään mitään, mutta onneksi ei ollut tarvinnutkaan. Tähtitornin kahvion seinällä oli ollut lappu; "Jos se saatanan Jarkko ei tuu rahojen kanssa tänne ens perjantaihin mennessä, niin se on maailmanloppu heti!". Enpese oli ruvennut haromaan päivyriä taskustaan ja saanut pitkällisten silmäilyjen jälkeen selville, että oli aikainen maanantai-aamu. Siitä oli nyt kolme päivää. Hän oli juossut koko matkan ehtiäkseen kertomaan kammottavan uutisensa ajoissa. Päätellen tapahtumista jotka saattoi nähdä taivaalla hän ei ollut tullut hetkeäkään liian aikaisin. Pilvet alkoivat kiertyä rullalle ja tummua muodostaakseen kiilamaisen hahmon, joka osoitti maailman viimeisten ihmisten pakopaikkaa. Enpese puristi viimeiset voimat jaloistaan ja humahti parantolan aulaan.

Korkealla ionosfäärissä valtava kaasumainen olio oli saanut suunnitelmansa valmiiksi ja ryhtyi toteuttamaan sitä "ilkeästi virnistäen". Se oli huomannut parantolan voimayksikön ja sitä suojaavat järjestelmät. Se oli käyttänyt vuosia löytääkseen tavan tunkeutua niiden läpi ja muuttaakseen itsensä plasmaksi joka sinkoutuisi planeetan magnetosfääristä - johonkin muualle. Se oli suunnitelman heikko lenkki. Ilkoliin puhaltama aurinkotuuli oli liian vaimea, jotta sen voimalla olisi päässyt realistisessa ajassa teknologian piiriin. Mutta se oli aistinut muutamia kuukausia sitten Apilkolia lähestyvän avaruusaluksen. Olio päätti turvautua siihen ja ajasti toimintansa sen mukaan.

Tauva pakeni huoneeseen jossa hänen munuaisensa sykkivät paskaa pois verestä. Hän lyyhistyi lattialle ja peitti päänsä käsivarsiproteeseillaan. Kului hetki äänettömyyttä ja sitten munuaiskone ja naapurihuoneen keuhkot vinkaisivat niihin syötettävän virran heiketessä. Käytäviltä kuului huutoa ja kolinaa. Ruokalasta kuului vain epätahtista suhahtelua. Voimalasta kuului kirkkaiden valokaarien rätinää. Sitten oli hiljaista.

Saniaisneiti hymyili tyytyväisenä aluksen ohjaamossa. Oli tullut aika kostaa Maailmojentuhooja Fendo V:lle. Kasvikansa oli vaivalloisesti saanut rakennettu uuden avaruuslaivan Saatanan kiertoradalla ja paikallistanut vihollisensa. Nyt ei annettaisi armoa, vaan koko Apilkol tuhottaisiin. Vain siten voitaisiin olla varmoja, että Fendo kuolisi. Saniainen huomasi valonvälähdyksen planeetan pinnalla. Mutta hän ei huomannut kuinka kellon näytössä vuorokausi vaihtui perjantaiksi ja kuinka aluksen kommunikaatiojärjestelmät ottivat vastaan lyhytkestoisen ja lettipäisen datapulssin.

Jarkkokin oli lähestymässä Apilkolia. Hän käänsi aluksensa ja kytki jarrumoottorit päälle. Hän ei kuitenkaan ikinä laskeutunut millekään, vaan liukui sen avaruuskoordinaatin kautta jossa Apilkol oli juuri ollut. Tutkassakaan ei enää näkynyt mitään. "Hyvä", ajatteli Jarkko, "Sitten mä pidän rahat itte".