Boersa-joki kiemurteli laaksosta toiseen tuhansien päivänmatkojen verran kasvaen matkallaan puropahasesta mahtavaksi virraksi. Sitä ruokkivat ja sen vesien värejä vaihtelivat monenmoisilta seuduilta laskevat ojat ja isommat sivujoet. Kun talvi kiristi pakkasiaan, Boersan peitti ruskeanharmaa jääkansi, paitsi siellä missä joki joutui ahtautumaan kapeikoista tai missä siihen liittyi kiivaasti kuohuavia muita jokia.

Boersan rannoilla kasvoi milloin sankkaa havumetsää, milloin meheviä lehtoja ja kaislikoita. Joki ruokki kokonaisia maita, mutta kalliotasangoille sekään ei voinut mitään. Niiden poikki se viiletti kuin ujona ja kaiversi kiviin loppumattomia runojaan torjutuksitulemisestaan näitten rutikuivien laakioiden taholta. Ruokaisammilta mailta se kuokki mukaansa hapanta humusta ja kerrosti sitä alajuoksulleen kuin hidasteeksi itselleen, että voisi viipyä edes vähän kauemmin rehevillä seuduilla. Hiekkaa se hieroi kareista ja rantakivistä vedenelävien piileskeltäväksi. Linnut tekivät siihen syöksyjä joskus ihan pelkästä ilosta. Paikoitellen joki mateli niin hitaasti, että sen vesi kyllästyi mudasta eikä se silloin ollut mikään kaunis joki, vaan luotaantyöntävä ja löyhkäävä. Boersan luonne muuttui ympäröivän maan mukana, mutta niin Boersakin muutti maita, joita halkoi.

Nähtyään lähes kaiken, mitä Laaksot saattoivat Boersalle näyttää, se hidasti juoksuaan ja työnsi leveät vetensä viimein Ser Cuvantin suolle, joka nieli Boersan paljonnähneet, mutta sokeat kuohut loppumattomiin liejukurkkuihinsa. Itse suo jatkui piirteettömänä mättäiden ja silmäkkeiden lakeutena taivaanrannan taakse ja sulautui sitten Cuvantinmereen.

Joen penkereitä matkasi neljä ylvästä olentoa; Mestarit Oropu ja Canshain, sekä heidän Ajatuksensa Subulcentarmi ja Rinngant. He pystyttivät leirinsä moneksi vuodeksi, kuuntelivat Boersan kuolematonta laulua, puhuivat unien sanoilla ja lähtivät taas ehkä vain yhden joenmutkan taakse uuteen majapaikkaan. He eivät pitäneet kiirettä, vaikka halusivatkin kauemmas Henkipojasta ja hänen lopullisen ehdottomista taakoistaan – heillä ei ollut mitään tekoa sellaiselle käsitteelle kuin aika, joten ei heidän tarvinnut siis kiirettä pitääkään. Kun heidän oksakruunuistaan putosi lehdet, he odottivat, että uudet kasvaisivat joen maitten puihin, vaikka joutuivatkin viipymään talven yli. He olisivat voineet mennä sellaiseen laaksoon, jossa kevät jo koitti, mutta eihän siinä olisi ollut mitään kaunista.

Nelikkö tuli Boersan ja sen sivujoen Eryontalin haaraan, kun syksy suorastaan romahti sateena heidän ympärilleen sutaten maan ja veden värit toisiinsa. Jokien pinnat sihisivät ja vaahtosivat pisaroiden rummutuksessa rantakuusten roikottaessa oksiaan nurinkurisessa tulvassa. Sade ryhtyi heti, kuin vähän kiusatakseen matkalaisia, liuottamaan savivallia rantaruokojen takana ja teki siitä hetkessä hyllyvää liejua. Se ei olisi kantanut kuin ehkä sammakon tai pienen liskon ja suuremmat eläimet olisivat uponneet siihen, mutta Mestareille se ei voinut mitään eikä heidän Ajatuksilleen. Rinngant nyhti puunvesoja maasta ja paineli niitä mutaan helpottaakseen metsän mykkien asukkien kulkua. Ei hän sitä oikeastaan ajatellut, vaan toimi ehkä Canshainin tiedostamattomassa ohjauksessa, mutta hyvä siitä tuli ja he perustivat majansa siihen, kahden joen tapaamispaikalle.

Subulcentarmi sanoi; "Entä jos syksyn sade on täällä aina noin ahne ja syö polut kulkijoilta? Eihän Rinngant voi tähän jäädä, jotta voisi yhä uudelleen vahvistaa polkua. Me haluamme liikkua ja nähdä Ser Cuvantin – kenties sinne teemme talomme". "Tietenkään hän ei voi jäädä tähän", sanoi Canshain. "Kukaan meistä ei jää, sillä Azlan varjo ylettyy vielä päällemme ja Pojan askeleet kuuluvat yhä. Tietääkö kukaan ratkaisua tähän ongelmaan, joka tuntuu niin Subulcentarmia painavan? Kääntäisikö hän kenties uhkailemalla sateen suunnan vai olisiko parempi kasvattaa eläimille pidemmät kintut?". He katselivat hetken toisiaan ja hitaasti heidän kasvoilleen levisi hymy. Kun sade viimein taukosi, kaikki neljä lähtivät kohti Boersan alajuoksua ja tuntemattomia maita.

Oksista rakentui Rinngantin kopio. Se nousi kurasta ja tilkitsi sillä harvojen pajujänteidensä rakoja näyttääkseen edes vähän täydeltä metsän silmissä. Sitkaiden oksien ja liukkaan saven yhdistelmä hoippui kuusten alle suojaan ja lysähti istumaan. Se ei vielä osannut puhua, mutta risukita haukkoi ilmaa ja likaiset pisarat roiskuivat ympäriinsä. Katajanoksasta vääntynyt uusi kieli sujahti kurkusta ja rupesi sitten muotoilemaan sanoja. Risu-ukko nousi, käveli hyvin hitaasti Eryontalin rantaan, kumarsi kaikkea kalkkisilmin näkemäänsä ja katseli veden kalvosta omia vitsasten ja maan muodostamia kasvojaan. Niistä putoili kurakokkareita. Ei sen tehnyt mieli itkeä, eikä se olisi osannutkaan, mutta jotain sen kastematojen muodostamissa aivoissa tapahtui. Illalla olio sanoi jo selvällä kielellä kohiseville joille pitävänsä huolta mykistä ystävistään.

Myöhemmin sen repivät märkiin osiin muut mudasta nousseet. Raajat ne kiilasivat polunaiheeksi ja pään tökkäsivät kielestä roikkumaan risunaulakkoon. Ne oppivat siten puhumaan oksien murretta, sitä jota puiden alla puhuttiin. Oli kaarnaisia naamoja ja homeesta mustia oksanhankaneniä, mutta kaikki naksahtelevat ja rusahtelevat teelmät puhaltelivat suustaan metsien riimejä. Ne kasasivat toisistaan sillan vetelän maan yli, eikä yksikään liejuun uponnut pää voinut kuin hymyillä hyvin tehdyn työn jälkeen.

Eläimet uskaltautuivat kyllä kulkemaan tuota siltaa, sillä ne pitivät siitä kummasta äänestä, jota pulppusi tuohikasvoilta. Puuolennot päästelivät itsetyytyväistä hekottelua ja pihkalta tuoksuvaa puhetta jokirannan mätiin sisuksiin uppoavasta oksakokoelmasta. Pajukourat olivat lukkiutuneet leppänilkkoihin ja yhä pulppusi uusi puhe kaarnahampaiden välistä. Talven yli, joskin jäästä jäykkinä, metsän lapset pitivät syiset raajansa eläinten kulkutienä, mutta kevään mahla hullaannutti ne ja villiintyneet puut juoksivat siitepölyä puhisten mikä minnekin täyttääkseen rantametsän vesoillaan.

Eryontalin yli oli kasvanut nariseva silta. Sorkat ja kaviot pystyivät sen ylittämään ja vastarannalla vihreänmusta metsä nielaisi säikyt lihan kokoelmat; maidonjuojat, munistakuoriutujat ja juurestajakautujat. Sillan alta kuului loppumaton, soinnikas pulina, jota ei kokonaan aiheuttanut virtaava vesi. Koitti lämmin, pimeä kevätyö, jonka täytti jännittynyt kuhina ja puisten hahmojen tirskunta. Sillan ruumiistaan rakentaneet pajut eivät voineet kuitenkaan enää vapautua liian tiukkaan solmiutuneesta punoksesta, mutta ne puskivat vahvoja silmuja ja silta vapisi koko mitaltaan.

Kainostellen metsän ylle nousi kylmää valoa hohkaava kiekko ja loi ympärilleen kalvaita kehiä, joissa siitepöly tanssi. Se oli Kuu ja se säkenöi valtavana päästessään ensimmäistä kertaa Laaksojen ylle, juhliakseen yön syviä värejä ja lisääntymisen kuumetta. Samaa kuuta katselivat Mestarit lumoutuneina tästä viimeisestä ihmeestä, joka oli nyt kypsynyt valmiiksi.

Sattuipa mestariveljeksille matkoillaan niin, että talvi jäädytti ankaruudessaan jopa joen kiivaimmin kuohuvat partaat, senkin jonka lähelle heidän leirinsä oli pystytetty. Näkyvissä oli vain muutama huurua nostattava avoin, pärskyvä kohta, kun loput Boersasta virtasi paksun kantensa alla. Jokilaakson raudankylmä ilma seisoi hievahtamatta paikallaan ja pakkasessa paukahtelevien puiden epätasainen kuoro kuului yli koko leveän joen. Jauhemaisessa lumessa kulki eläinten polkuja ja monet niistä tekivät mutkan sulapaikoille, joissa vesi vielä kiemurteli lasimaista pakkasta vastaan. Jääkiteistä kimaltava taivas oli niin sininen, että kaikki muu – huurupilvet, lumi ja jäätynyt metsä – näytti oranssilta ja vaikutelma vain voimistui, kun auringon kaukainen kehrä vajosi lähemmäs kylmästä kilahtelevaa taivaanrantaa.

Yöllä Mestareiden nuotio olisi tuskin palanut, jossei Subulcentarmi olisi heitellyt tuleen käsissään muotoilemia hehkuvia kiviä. Ne pitivät polttopuut kytemässä, mutta porautuivat itse hitaasti routaan sihisten ja poksahdellen. Savu ja höyry nousivat suoraan ylöspäin valkoisena patsaana.

Mestarit ja heidän Ajatuksensa olivat asuneet jo kesästä asti tässä Boersaa repivien porraskivien mutkassa eikä talvi ajanut heitä poiskaan, sillä mitä se olisi heille voinut. He tiesivät, niin kaukaiselta kuin se tuntuikin, että joki sulaisi taas ja Boersa jakaisi eläinten heimot kahtia; ehkä niistä tulisi toisenlaisia ja toisistaan eroavia, kun jäätynyt joki seuraavan kerran toisi niiden tiet yhteen. Henkiruhtinaat tiesivät myös, että keväällä heidän leirinsä olisi osa Nunias-joen pohjaa, kun murhaava pakkanen väistyisi ja vesi voisi taas vapaasti kiiruhtaa Ser Cuvantin soille. Nunias oli yksi Boersan sivujoista, jonka uoma mutkitteli esiin vanhojen kuusten kumarasta holvista ja toi mukanaan mustaa vettä, turvonneita käpyjä ja neulasia. Pian Nuniasin jälkeen Boersa levisi, hidastui ja alkoi itsekin löyhkätä käyneeltä karikkeelta ja mudalta. Talvella vain Boersa eroittui puuttomana kaistaleena ja sivujoet katosivat lumen ja jäätaakan painosta taittuneiden puiden alle.

Syvemmällä metsässä Nuniasin oma sivuhaara, Avapatche odotti kevättä puskeakseen hiekan ja jään puhtaaksi kalvamia tuntemattomia luita korven ruokkimista vesistään. Jossain sen varrella kohosi suunnaton, musta kivi kuin portinpielenä niin sankkaan kuusikkoon, ettei sinne päässyt kirkkainkaan päivänvalo. Avapatchen tuntemattomat latvat pysyivät siis hyvästä syystä tuntemattomina myös Mestareille.

Subulcentarmin kuumat, kohahtelevat kivet täyttivät nuotiokuopan ja valuttivat sulaa, kokkareista rautaa sisältään. Se oli kuin elävä olento viskoessaan kipinöitä kun teki tuttavuutta hiilen kanssa. Subulcentarmi kauhoi kouraansa metallisulaa ja antoi sen valua punertavina tippoina sähisevään lumeen. Mestari Oropu tuli hänkin, katsoi tarkkaan hohkaavaa ahjokuoppaa ja sanoi; "Metsä jokemme mailla on aivan liian sankka, jotta eläimet voisivat juosta itsensä läkähdyksiin ja eksyä, jos niin tahtovat. Saloa riittää loputtomiin ja kaikki sen kulkijat ovat Äidin ajatuksista syntyineitä, niin kuin metsä itsekin. Rinngant teki puusta väkeviä olentoja rakentamaan siltoja. Ehkä Subulcentarmi takoisi nyt sellaisia apureita, jotka eivät keväällä hullaannu juoksemaan mahlan perään? Taipaleemme on vielä kesken, mutta jonain päivänä teidän Mestarinnekin luovat jotain muutakin kuin ahkerat Ajatuksensa. Kun Ser Cuvant aukeaa edessämme ja takanamme Azlan hartiat mittelevät leveydessä vuorten kanssa, me istumme Ceirin harjanteella eivätkä työmme ole menneet hukkaan".

Niin nuo neljä jättivät taas majansa ja lähtivät kuun kirkkaudessa helisevän metsän laitaa kohti kevättä. Ja kun heidän narskuvat askeleensa viimein häipyivät kuulumattomiin, nousi heidän hohkaavasta nuotiostaan käryävä ja paikoitellen tummanpunaisena hehkuva pää. Sen silmät pyörivät rahisten melkein sulan raudan kuopissa. Jäähtynyt kuona hilseili lastuina metallisesta naamasta, josta ei muunlaisia kyyneleitä irronnutkaan. Pian hiilen ja raudan seoksesta kiipesi kokonainen kirskahteleva hahmo - joka ei metelöinnistään pitänyt ja huitoi lunta päälleen, mutta aiheutti näin vain raivokasta suhinaa – ja jäi hetkeksi imemään huokosiinsa kylmästä soivaa ilmaa. Lähti sitten ja nosti höyrytuprahduksia kuumilla jaloillaan.

Ottaessaan tukea puusta rautaherra poltti kaarnaan kopion kädestään. Kun metsä lämpiminä aikoina kasvaisi, sen pystyihin kylkiin monistuisi suuria kämmenenkuvia, mutta vain niissä, jotka säästyisivät kirveiltä. Rautasepillä oli tehtävä, eivätkä puut välttämättä pitäisi siitä lainkaan.

Salaa talven selkä taittui ja lumi alkoi pehmetä muuallakin kuin ahjojen paikkeilla. Unessaan jo vähän rauhattomasti kääntyilevässä metsässä kajahtelivat toisensa kohtaavat kylmä ja kuuma rauta, ja vielä enemmän puiden rauhaa vapisutti, kun yhä useammat niistä saivat maistaa juuri taottuja teriä ja muuttua itse paja-ahjojen ruuaksi. Rautaihmiset hakkasivat surutta – ja niille tyypillisesti myös ilman muita tunteita – viitaan leveitä aukkoja ja kokonaisia aukioita päästääkseen valon metsään ja eläimet sieltä pois. Niin ne sen ajattelivat ja saivatpa samalla poltettavaa kuoppiinsa, joissa syntyivät. Noki tuhri hanget ja vielä uinuvien jokien penkkoihin pureutuivat kuokat, joskus kokonaan ilman vartta, suoraan kämmenen paikalle taottuina, ja lohkoivat jäisestä sorasta malmikiveä.

Hitailla matkoillaan rautaherrat hakkasivat aarniin syvän haavan, joka viimein ulottui Avapatche-joen mustiin rantametsiin ja sen vielä mustemman kivipyykin luo, joka vartioi luisten vesien lähteitä. Monenlaisia elukoita karkasi päivänvaloon hämärän saleista, kun Avapatchen hiljaisten tyrmien seinät kaadettiin. Takojat laskivat hetkeksi vasaransa ja ryhtyivät sitten laatimaan haarniskoista suurinta, sitä jolla synkkä paasi vyötettäisiin.

Kiven juuret saivat vahvat panssarit suojaksensa. Sen vyötäröä kiersivät rautapannat ja vaskiset helat. Harteille taottiin leveät rintakilvet. Kiven suipolle laelle laskettiin vielä sarvekas kruunu, jonka piikit kohosivat korkealle metsän ylle. Sieltä sepät näkivät heräilevien puiden latvat ja heidät täytti kiire. Kevään sateet ehtivät kuitenkin ensin ja kylmän maan rautaolentoihin tarttui tauti nimeltä ruoste. Ahjot hehkuivat vielä hetken ja röyhtäilivät suolaista savua tuhkakakuistaan. Sitten metsä sai taas kasvaa, kun rautasepät jäykistyivät liikkumattomiksi ja irvokkaiksi patsaiksi, mikä kesken hätäisen juoksunsa naamalleen kaatuneena, mikä kuusen alle sateilta suojaan ryömineenä, kädet puuta halaten ja armoa anoen.

Vuodenaikojen ja joen oma kierto oli taas tuonut syksyn Mestareiden ylle. Se oli kuitenkin erilainen syksy kuin mitkään muut aiemmat, sillä ympäröivä maakin oli erilainen ja itsepintaisessa, mutta heikossa tuulessa saattoi maistaa suuren suon ennusmakuja. Metsän selkärankana toimineet vuoret mataloituivat ja supistuivat lopulta harjumaisemaksi, jonka alangoilta löytyi yhä isompia ja syvempiä hetteikköjä. Juurevat kalliot, jotka olivat päässeet Boersan saatille, jäivät taakse tai laskeutuivat huomaamatta mullan alle. Jossakin kaukana ne kuitenkin nousisivat vielä kerran ennen Cuvantinmerta Ceirin harjanteena ja sukeltaisivat sitten lopullisesti näkymättömiin.

Routa kohotti vähä vähältä jokilaakson lietemullasta punakeltaisia kivipaaseja. Niitä lojui harvenevan metsän pohjalla kuin petojen kaluamia luita. Mestarit ja heidän Ajatuksensa antoivat syysilmojen taas pyörteillä ympärillään, ja istuivat kahisevan lehdon varjoissa niistä tuskin erottuen. Mestari Canshain sanoi; "Nyt teemme ne, jotka tekevät asuinsijamme. Meillä on vielä hyvä matka kuljettavana, mutta talostamme tulee suuri eikä ole hetkessä valmis. Ruvettakoon sen rakennustöihin heti ja olkoon se kiveä ja vanhaa puuta". Mestarit lohkoivat ympäröivistä murikoista käsiä ja jalkoja, päitä ja selkiä, ja kokosivat niistä sitten kivisen heimon taloaan rakentamaan. Canshain antoi niille vielä tehtäväksi kirjata ylös tekemänsä työt ja lähetti ne sitten matkaan. Hän sanoi; "Kun viimein tulemme Ser Cuvantiin, on sijamme tehty ja tekijät itse menneet pois". Muut pysyivät vaiti. Canshain jatkoi; "Ehkä ne tekevät lopulta itsellensäkin talon, sillä siihen ne ovat vapaita. Luulenpa kuitenkin, että niiden vapauteen kuuluu aivan jotain muuta".