Neljä oliota laskeutui Ceirin harjanteelta. Ser Cuvant levittäytyi miltei mittaamattomana heidän edessään. Suon yllä kiemurteli loppukesän nostattamia huurupylväitä ja jo väsähtäneitä hyonteisparvia. Ne tanssivat outoja kuvioitaan, tiivistyivät välillä ja hajaantuivat sitten muotojen sekamelskaksi. Tuuli ei niitä haitannut, sillä sitä ei ollut, vaikka suo jatkui silmän kantamattomiin eikä harvoista näreistä ollut taltuttamaan vähäisintäkään virettä. Päivä oli kirkas ja ilma seisoi kypsyttäen suon kirpeänä löyhkäävää keitosta. Syksyllä aapa puhdistaisi itsensä talvea varten ja muutos tulisi kuin varkain yhden yön aikana.

Suon keskellä seisoi jonkinmoinen linna, kasattu haperista kivistä ja tilkitty turpeella. Siinä oli kolme tornia – neljäs oli vajonnut liejuun, kun sen näkymättömät jalat olivat pettäneet suoveden syöminä – ja ja yksi suuri sali, jonka kaltevalla kivilattialla savusi kosteista varvuista koottu nuotio. Tulisijan taakse puiselle lavalle olivat menneet istuimaan mestarit Oropu ja Canshain, jalkojensa juuressa ajatuksensa, isäntiensä kaltaisina kyyristelemässä.

Suon kosteus tiivistyi vedeksi salin katossa ja tipahteli pisaroina suolaläikkäiselle lattialle. Keskellä kivipermantoa makasi punertavasta hiekasta muovattu pää ja yläruumis kasvot kohti ovetonta sisäänkäyntiä, aivan kuin sen ei olisi sallittu näkevän mestareita ja heidän tyhjiä ja koppuraisia kasvojaan.

Saliin tuli harmaa hahmo kourissaan lisää hiekkaa lattialla lojuvan olion kasvaa. Suolla oli vain muutama paikka, josta sopivaa santaa saattoi löytää; erään koivun juurelta, punaisen siirtolohkareen alta, syvältä mustan silmäkkeen nielusta. Niistä sitä kaivettiin ja siitä leivottiin kummia eläviä linnan lattialla.

Hiekan tuonut hahmo ryömi eteenpäin ja muurasi kallisarvoisen saaliinsa olion selänjatkoksi, virnisti ja yritti sanoa jotain, mutta sen kieli livahti suusta ja irrotti yhden harvoista etuhampaista. Se putosi linnan lattiakivien välistä ja upposi liejuun, jossa se hajosi hiekkatuhruksi kulkeutuakseen hitaasti syntysijoilleen. Sanaakaan hiekantuoja ei saanut sanottua, nuoli vain ikeniään ja konttasi sitten nyokytellen alas linnan kuluneita portaita. Siitä jäi jälkeen riekaleita, jotka saattoivat olla palasia sen rievuista tai hajoavasta nahasta. Palaset muuttuivat pian hiekaksi. Lattialla makaava puolielämä mölähti, kääntyi vaivalloisesti ja nuoli rakennusaineensa kivilaatoilta.

Talvi jäädytti liejun eikä se enää kirnunnut linnaa sisuksiinsa. Vesi joka liimasi hiekkaihmiset kasaan jäätyi sekin ja aivan kuin ne olisivat valjaissa, ne hoippuivat määrätietoisesti hajoamaan mikä minnekin, kunhan niiden hiekka olisi keväällä taas käytettävissä. Joltakin jäi kämmen tai koko käsi uppoamaan lietteeseen, joltakin mulahti alaruumis riitteen läpi ja päätyi piiloon kuolleiden puiden juurien sekaan.

Talvi sai myös linnan salin kuortumaan möhkäleisellä jäällä. Se kasvoi hitaasti kaikilla pinnoilla ja hivutti valkoisia sormiaan alas salin ikihämärään piiloutuvilta kattopalkeilta. Ovi- ja ikkuna-aukkoihin olisi linnan asukkaiden mielestä ollut hyvä pyytää hiekkaihmisiä rakentamaan luukut, mutta eivät koskaan vaivautuneet, koska lattialle kinostuva lumi ja seinien jääpuikot eivät kuitenkaan haitanneet heitä. Useinhan ne olivat itse asiassa kauniita.

Sisäänkäynnin edessä oli tasaisen harmaista lohkareista tehty kaide. Routa oli käännellyt kiviä kuin löysiä hampaita, mutta yhä niistä sai vaikutelman kulmikkaan pihan reunuksena. Lohkarekehän pisimmälle sivulle oli nakuteltu yksi sana, ilmeisimmin linnan nimi; kivet olivat hitaasti vajonneet puolittain suohon ja näkyviin jääneitä osia peitti lumisohjo. Kukaan ei ollut vaivautunut kaivamaan esiin kiviin hakattua nimeä, sillä ei se kuitenkaan mitään ratkaisisi - kuka tietää, vaikka kirjainmerkit olisivat olleet liian vanhoja tulkittaviksi. Linnan salin seiniä pitkin kiemurteli tuntemattomien sormien rasvasta pehmentyneet kuvakudokset, joissa kerrottiin linnan vaiheista unenkaltaisessa, pilkkopimeässä muinaisuudessa. Seinät olivat täynnään kuvia, joissa sokeat kasvot ja elukannaamat irvistelivät jouduttuaan kahakkaan tai puhkaistuksi pronssiveitsellä jonkin unohtuneen kunnian takia. Kaiverrukset juoksivat seinästä toiseen, lattiasta kattoon, portaita ylös torneihin ja alas veden valtaamiin halleihin. Ne sentään kertoivat jotain niillekin, jotka eivät osanneet lukea sanoja sisäänkäynnin kivistä.

Kun hiekkaihmiset tulivat saliin, ne eivät oikeastaan kulkeneet pääoven portaita, vaan vanhan parvekkeen mätiä askelmia – mestarien ja heidän ajatustensa sali oli pelkkä noen ja tomun pinnoittama huone kokonaisen vedenalaisen kartanon katolla. Ja toden totta, nyt kun lumi ei vielä ollut satanut suolle, tietty illan valo antoi aavistuksenomaisen kuvan kuran ja sitkasten juurten sekaan uponneesta rakennelmasta.Syvyyksistä saattoi erottaa luhistuneen neljännen tornin katkenneen varjon, joka makasi jonkin suuremman päällä.

Kauempana kohosi turpeesta takorautainen, koristeellinen huvimaja. Sen koukeroiset muodot olivat ruosteesta ja kiemuraisten kasvien kärhistä syntyneitä, ja se nitisi jään puristuksessa. Sekin oli osa linnaa, yhden tornin huippu ja kuin ihmeen kaupalla sen jyrkkä kierreportaikko ei ollut täyttynyt vedestä, vaan ulottui niljaisena, mutta muuten kuivana syvälle maanpinnan alapuolelle, ainaisen yön pimentämään asekamariin.

Mestarit Oropu ja Canshain eivät piitanneet asumuksestaan. He kävelivät suolla uppoamatta ja sade lankesi heidän lävitseen eikä tuuli kiskonut heidän viittojaan. Salin oviaukolta näki Mestari Azlan kaukaisen ja hirviömäisen hahmon seisomassa kaiken yläpuolella. Se riitti mestariveljeksille ja siksi he istuivat entisaikoina rakennetun linnan ullakolla, omat ajatuksensa jalkojensa juuressa, pannen hiekkaihmiset rakentamaan loputtomasti toisiaan.

Mestareiden harteilla oli harmaanvihreät viitat, jotka toistivat syksyisen suon värejä. Heidän kasvoillaan ei juuri koskaan ollut minkäänlaista ilmettä, sillä he puhuivat toisilleen Ajatustensa välityksellä ja tekivät töitään niiden kautta. Puoliälykkäiden hiekkaihmisten lisäksi suolla ei muita ollutkaan ja vain harvoin muut Mestarit tulivat kiireiltään tai kiireettömyydeltään vieraisille. Mestariveljekset Oropu ja Canshain olivat samankaltaisuudessaan vieraantuneet heistä ja salassa pitivät rähjäistä valtaistuintaan jonkin ylevämmän alkumuotona; ja suloisenkatkeran kateuden vallassa katselivat joskus Azlan taivaanrannassa näkyvää jättiläishahmoa.

Sydäntalvella linnan maiden poikki kulki surkeita hahmoja; hiekkaihmisiä sulavammin liikkuvia, mutta varjomaisia ja läpinäkyviä, kumarassa raahautumassa kohti vielä syvempää varjoa. Mestari Oropu lähetti Ajatuksensa puhuttelemaan näitä hiljaisia vieraita, mutta ne rämpivät vain eteenpäin hauraina kuvajaisina heittäen lumeen jonkin vieraan auringon synnyttämän varjon. Hahmot eivät tuntuneet edes näkevän suota tai linnaa, vaan tarpoivat oman näkymättömän maansa polkuja. Oropun Ajatus palasi linnaan ja sen selän takana maailmojen häilyvä risteyskohta kuroutui hitaasti umpeen piilottaen onnettomat kuvajaiset laakson ja suon asukkailta. Laaksojen kudokseen oli tullut repeämä, josta oli tihkunut iättömyyteen aikaa.

Sitten jokin oli tullut ja korjannut sen.

Linnasta koilliseen suosta kohosi matala kallioharjanne, jonka nimi oli Shiar Canshainar. Kuolevaisten kuvakaiut olivat suunnanneet sitä kohti ja päästessään sen juurelle niiden muutoin niin ilottomat kasvot olivat sulaneet hymyyn. Ennen harjanteen kumaraa lakea maailmojen väli oli kuitenkin umpeutunut ja nyt jo lähes nauravaiset hahmot olivat pyyhkiytyneet olemattomiin, kokonaan omaan tilaansa. Heidän päittensä yllä kiiluivat vieraat tähdet ja sitten näky oli poissa. Shiar Canshainar jäi taas yksin oman taivaansa alle.

Jäipä suolle yksi orpo varjoihminen, myöhässä tullut ja yhtä paljon omasta maailmastaan myöhästynyt. Huimaava kuilu, joka erotti hänen aikansa ja laaksot, oli repeytynyt hänen eteensä ja hän oli juossut kuin päätön ympäri hetteikköä etsien tietä takaisin. Ovi oli kuitenkin jo poissa ja todellisuus nyt tämä pakkasessa narskuva aapasuo. Hahmo pudottautui huohottaen polvilleen eikä vielä täysin käsittänyt mitä oli tapahtunut. Olivatko hänen vereen tahraantuneet kätensä ja niiden teot hänet hylänneet ja tämäkö oli se paikka, jota hänen kansansa oli pitänyt kuolleitten maanalaisina kunnaina? Missä sitten oli se metsä, jonka puissa piti roikkuman edesmenneitten rangot ja oksilla kylläiset raadonsyöjät? Näkyvissä oli vain luminen tasanko ja hänen omat sotkuiset jälkensä.

Mestari Oropun Ajatus, Subulcentarmi, seisoi linnan portailla ja katseli suoharjanteen lähelle lyyhistynyttä ihmistä. Se ei ollut enää ollenkaan läpinäkyvä, vaan siirtynyt selvästikin kokonaan tähän maailmaan. Ihminen huojutteli itseään puolelta toiselle ja tuulen yli kuului vaimea, mielipuolinen ja loppumaton sopotus kuin ei-ymmärretty rukous. Olento oli selkä päin Subulcentarmiin, mutta näytti yhtäkkiä tuntevan sen etäisen läsnäolon. Ihminen kääntyi ympäri ja kohotti hailakan katseensa kämmenistään. Hänen kasvojensa epätoivoinen ilme laimeni, suu lopetti sanojen tapailun ja hän nousi honteloille jaloilleen. Tietämättä itsekään miksi niin teki tai koska ei tiennyt, mitä muutakaan olisi tehnyt, hän lähti horjumaan kohti linnaa, jota ei ollut äsken lainkaan huomannut.

Hän astui linnan portaille, joita jää läikitti ja lumi koristeli pyörteilevillä koholeimoillaan. Hän oli menettänyt kosketuksensa kaikkeen omaan ja vastaanotti nyt aistimansa pelokkaana, mutta uteliaana. Hänen mielensä umpisolmut kiristyivät ja silti hän asteli portaat ylös tuon oudon, tikkumaisen, mutta jättimäisen olennon jäljessä ja kutsumana. Linnan salissa niitä oli vielä kolme lisää istumassa pienen nuotion äärellä, ja taaskaan tietämättä, mitä teki, hän käveli lämmittelemään aivan noiden olentojen jalkojen juureen. Yksi heistä avasi suurelta avomurtumalta näyttävän suunsa ja sanoi huilumaisella, kumisevalla äänellä;

"Katsokaa! Siinä meillä käsipari, joka ei hätkähdä sadetta eikä kasva kiinni maahan heti, kun vain kuuleekin keväästä. Tuletko sinä, lihaihminen, Maailmasta ja Ajasta, Varjon alta? Onko sinussa kuoleman arpi ja sisällä haavassa näkymätön nuoli?". Tuollaisia se puhui eikä ihmisellä ollut yhtä ainutta vastausta. Hän takelteli harvoissa sanoissaan ja sanoi nieleskellen; "Minä olen jokikylän Karshan ja eksynyt muista matkallani". Hänen kurkkunsa tuntui taas kuroutuneen umpeen. Sai sentään kysyttyä edelliseltä puhujalta, että kuka heistä oli ilman omaa tornia. Hän sanoi sen jokiseutujen kielellä; "Siub ulgen tarame?".

Hän olisi vain halunnut tietää, kuka veisi hänet takaisin kotiin. Oliot nousivat ja näyttivät kävelevän hämärtyvään ulkoilmaan, vaikka heidän jalkansa eivät liikkuneet, eivätkä edes kunnolla näyttäneet jaloilta. Ihminen jäi kuitenkin nopeasti jälkeen ja sai uudelleen liikkumattomiksi pysähtyneet olennot kiinni vasta pienen rakennelman luona, joka kohosi etäällä linnasta. Yksi niistä – hän ei erottanut niitä toisistaan – muotoili epämääräisille kasvoilleen hymyn ja viittasi sisään kojuun. "Mene tuonne, jos haluat kotiin. Sitä et sieltä löydä, mutta ehkä jonkun, joka tulee oppaaksi. Tänne sinä et kuulu".

Sitten ne kävelivät pois, eivätkä edes katsoneet taakseen.

Hän laskeutui huvimajan limaisia portaita yhä syvemmälle hämärään. Porraskuilun seiniä peitti täälläkin loppumaton kuvakertomus, mutta oliko se tarinan loppu vai alku, sitä oli mahdoton tietää. Jos linnan huoneet eivät olisi täyttyneet vedellä, voisi koko tarun lukea. Routa ja suon jäät olivat puristaneet tornin seinäkiviä pois paikoiltaan ja ehkä jo ensi talvena rakenteet pettäisivät ja torni luhistuisi alapuolisiin onkaloihinsa.

Käytävä pimeni kuin huomaamatta. Viimein päivänvalo ei enää jaksanut tunkeutua tylyyn rakennelmaan ja hän kulki täydellisessä pimeydessä. Satojen askelmien jälkeen hän seisoi näkymättömän huoneen lattialla räpytellen silmiään, jotka loihtivat esiin valheellisia valonvälähdyksiä painajaismaisesta mustuudesta. Huoneen kokoa oli mahdoton sanoa kaikujen perusteella, sillä seinät olivat peittyneet huopamaiseen ja kosteaan sienimassaan – tai siltä se tunnustelujen perusteella vaikutti – eikä huone muutenkaan ollut äänetön. Loppumaton rahina ja nirskahtelu kertoi tornin rungon myötäilevän aavistuksenomaisesti suon liikkeitä. Kuului kuiskaavia ääniä ja silloin tällöin kuin vaimeaa murinaa.

Hän eteni seinän viertä tunnustellen molemmin käsin pimeyttä. Kivilattiaa peittivät nahkeiden sienien lakit, jotka musertuivat jänteiseksi sohjoksi hänen paljaiden jalkojensa alla. Seinille oli ripustettu keihäitä ja miekkoja, mutta ne tuprahtivat kosketuksesta ruostepölyksi ja varisivat muruina maahan. Seinätiilten laasti oli kostunut multamaiseksi kuonaksi, jossa kiemurteli matoja. Laasti liikehti paikoin enemmänkin kun jokin suurempi möyri tietään tiilien välissä.

Huone ei loppujen lopuksi ollut kovinkaan iso; viisitoista askelta pitkä ja kymmenisen leveä. Portaita vastapäätä oli kaksi ovea, joista kasvoi peukalonpään kokoisia jäykkiä sieniä. Ovien puuaines oli jääkylmää ja niiden pronssiheloituksiin oli härmistynyt pistävän hajuista jauhetta. Ovien takana olivat linnan vedenalaiset alasalit ja kadonneet kammiot, joihin valo ei ollut kajastanut lukemattomiin vuosiin. Hän painoi korvansa toista ovea vasten ja yritti kuulla menneitten aikojen ääniä.

Kauan hän siinä seisoi pidättäen hengitystään ja kiroten ukkosenjyrinältä tuntuvia sydämenlyöntejään, ja vaikka hän odottikin kuulevansa jotain, hänen mieltään kouraisi silmitön kauhu, kun suoveden hukuttamasta tuntemattomasta tilasta kuului kolme vaimeaa, mutta käskevää koputusta. Hän perääntyi ovelta henki salpautuneena ja kompasteli kohti portaita liukastellen sienivellissä. Nyt koputukset kuuluivat uudestaan, hänen huohotuksensa ja voimattoman nieleskelynsä yli. Kun portaat sitten pilkkopimeästä löytyivät, ovia taottiin jo niin, että niiden pronssihelat rämisivät. Katosta varisi kiilleliuskoja ja jotain muuta, jota ei ikuisessa pimeydessä tunnistanut. Hän ei edes huomannut koko asiaa kompuroidessaan epätoivoisesti valottomissa portaissa, ruhjoessaan polvensa ja kämmenensä askelmiin. Alhaalla suuret ovet valittivat ja epäinhimillinen kiljunta jylisi tornissa. Sitten hän oli ulkona valossa, eikä alhaalta kuulunut enää mitään.

Mitä Äidin unista oli tuohon linnaan syntynytkin, se oli havahtunut mustissa saleissa ja karkottanut häiritsijänsä. Hän hoippui loitommas huvimajasta, jonka nimitys tuntui nyt lähes mielipuoliselta, ja ahmi itseensä ympäröivää valoa ja ilmaa. Lysähtäessään lopulta turvetöppäreelle istumaan hän huomasi tuhriutuneensa tornin katosta pudonneisiin kymmeniin surkeisiin, karheisiin lepakonmuumioihin, jotka alkoivat päivänvalossa heti murentua. Hän piti kädessään yhtä hentoa ja miltei läpinäkyvää ruumista ja huomasi ällistyksekseen surevansa sen puolesta. Pian muumion jäänteet pyyhkiytyivät tuuleen ja samalla pois hänen mielestään.

Levähdettyään hän nousi ja lähti joen vartta muiden jalanjäljissä. Iltataivaalla hehkui sininen raita, joka umpeutui pian ja sen paikalle kasvoivat kuun täplikkäät kasvot, ensimmäistä kertaa Maailmalle kumottamaan. Karshan katseli uneliasta valoa kävellessään ja kesti hetken, ennen kuin hän sai heimonsa jäsenet kiinni.