Metroaseman portilla eräs tyyppi ei maksanut lippua. Hetken kuluttua vaunussa samainen henkilö ei antanut istumapaikkaansa orvolle leskelle joka olisi vienyt sokeita CP-lapsiaan Sokeain CP-Parantolaan. Metron pysähdyttyä joku (mahdollisesti sama nöyryyttäjä) tuhosi vaunun oven aukaisumekanismin ja poistui kattoikkunasta hitsaten sen sen jälkeen umpeen. Erittäin todennäköisesti täsmälleen sama lettipää harppoi lahnanturkkitakissaan sukkula-asemalle ja varasti lipun Libya-planeetalle. Tarkalleen ottaen identtisesti ja vastaanpanemattomasti sama ”henkilö” nousi yhteysalukseen ja poistui laittomasti maahantulleen persoonan passilla laittomasti maasta.

Kahden päivän päästä tuli tieto, että tuo sukkula oli kaapattu ja sen oli käsketty lentää eräälle Libya-nimiselle planeetalle.

Oli suuri ja syvä meri. Eikä ole enää. Sen pohjamudassa laahusti hilseilevä ja omaperäinen hahmo. Sillä oli toisessa kädessä kartta joka oli liottunut epäselväksi massaksi ja toisessa kompassi jolla saatoi suunnistaa tähtienvälisillä matkoilla. Se oli joka tapauksessa hyödytön painovoimakentässä tai vaihtoehtoisesti vedessä. Jalassaan tuolla hahmolla oli magneettisaappaat joilla pystyi kävelemään normaalikiihtyvyydessä jopa nikkelisessä katossa. Merenpohjassa ei ollut nikkelikattoa.

Haahuiltuaan kolmetoista vuotta erään kitukasvuisen leväpuskan ympärillä tuo vesien hurmuri päätteli, että oli seurannut omia jälkiään ja otti suunnaksi homokristallikupolin joka oli rakennettu merenpohjaan turisteja varten. Valtameriveikko lillui nuo kymmenisen metriä jotka erottivat levän ja kupolin ja koputti ilmalukon oveen. Ei vastausta. Hilsehaahuilija rykäisi asiantuntevasti ja sormeili tietokoneohjatun lukon auki niin nopeasti ettei siihen mennyt juurikaan enempää aikaa kuin keskivertoihmiseltä kakun syömiseen. Jos sormien repaleinen kunto ja kakun koko korreloivat, samaisen syötävän herkkumöllön maallinen massa lähenteli pienehköä aurinkoa. Kun lukko oli onnistuneesti auki, eli tässä tapauksessa ruostunut sohjoksi omia aikojaan, Kahlaaja riuhtaisi oven murentuneilta saranoiltaan ja sukelsi sisään. Hän saapui autioituneelle ja kostealle ostosaukiolle. Vettä lirui säröisen kupolin raoista mädäntyneelle lattialle jolta sitä imivät enää vajaateholla toimivat pumput. Ketään ei näkynyt. "Okei, kaikki lattialle mahalleen ja kädet näkyviin!", murahti tunkeilija läpimärän takkinsa sisuksista. Kukaan ei totellut, joten komenteleva kosteussankari ampui kerran kattoon kompassillaan.

Libya-planeetan asukkaat olivat tunnetusti kotipolttoisen lämpimiä ystäviä, eikä heitä tästä aineesta käynyt helpolla erottaminen. Kaikki asutus oli keskittynyt ainoan mantereen rannikoille, poriseviin ja löyhkääviin tenukeskuksiin. Talot olivat huteria ja synkkiä paitsi presidentinlinna joka poltettiin viime viikolla. Se oli kyllä vahinko, mutta toisaalta kukaan ei ollut edes huomannut sitä. Väestö luukutti tenttua siihen malliin, että kaikki talot olisi saanut polttaa ilman sen kummempia reaktioita. Taivasalla dokailu olisi saattanut joissakin tapauksissa herkistää vaikka mille. Vaikka sateelle.

Tumma ja kierosilmäinen miehimys nimeltä Joujo oli juuri kaatumassa lattialle kun entinen oseanologinen tutkimuslaitos ja turistiloukku tärähti. Koska Joujolla oli tärkeänä tehtävänään valvoa juuri tuota rakennusta hän kaatui lopun matkaa ja nousi takaisin polvilleen, kompuroi ylös ja vilkaisi valvontamonitoreja. Hän hätkähti, survoi säälittävän pippelinsä punttiin ja lorotti ponupullonloput epähuomiossa hikiselle paidanrintamukselleen. Kuvakentässä heilui kostea ja ilmeisen päättäväinen ihmisanomalisti.

Joujo vaikeroitsi tuijottaessaan kuinka vanha ja hyvin palvellut suojakupoli antoi vähä vähältä periksi pitkille säröille joita risteili kristallikatossa. Pitkätakkinen hahmo kuvan alareunassa ei näyttänyt välittävän vesisuihkuista joita pärskyi lähes joka suunnasta. Kupoli oli murtumispisteessä, mutta tyyppi vaan huuteli komentoja ja määräyksiä tyhjälle lattialle. Joujo odotti...

Monitori pimeni ja valvontahuoneen lattia keinahti heikosti. Kristalli oli hajonnut, eikä kukaan voinut kestää satojen metrien paksuja vesimassoja jotka olivat rynnänneet kupoliin. Joujo tarttui puhelimen kampeen ja veivasi vehkeeseen tehoa, mutta ei saanut aikaan muuta kuin kuplintaa keittopannuissa johon ilmeisen entinen höpötin oli kytketty sankkeriliimalla. Koujo laski yhteen ja käännähti aikomuksenaan harppoa edestakaisin tavalla joka kuulemma ilmaisi ankaraa päättelyä ja pohdintaa. Aie sananmukaisesti kaatui mahdottomuuttaan ja hyppäsi hautaansa jonka kaltaisiin monttuihin aikeet ovat ikimuistettavat ajat hyppineet. Joujo nousi taas lattialta ja tähyili jalkojaan, jotka eivät olleet sentään menneet poikki vaikka olivatkin murtuneet. Ne olivat kietoutuneet toisiinsa tuon kohtalokkaan käännöksen aikana. Sellaista jalat joskus tosiaan tekivät.

Eipä saanut valvontadoku kauaa rauhassa seistä. Hän kaatui, ties monennenko kerran vartin sisällä, koska lattia oli alkanut taas täristä. Keskelle huonetta, kiljunkirjavan etanamaton alle muodostui kovaa vauhtia jotain, joka sai muovibetonitantereen taipumaan aalloille ja halkeilemaan.

Huoneen lattia lakkasi olemasta kotoinen horisonttaalikeidas pikku varvaspummukoitten astella ja repesi pölyksi epämääräisen, vaikkakin tehtävästään tietoisen näköisen julmaheikin jysähtäessä vyötäröään myöten Koujon hysteerisen puistoassistenttiruumiin eteen. -Nimi oli Kendo D, ja sitä sopii epäillä!, karjaisi Kendo D merivetisten lahnakaulusten välistä ja pirskotti hapoksi muuttamaansa sylkeä kusilampeen vajoneen Koujon kaljulle päälaelle. -Äläää vaan shattana tapamua!, ruikutti Joujo ureaul-pukkalahdeltaan ja hieroi palovammaista klaniaan aina kun sattui osumaan siihen. ”En, en”, vakuutti Kreivi D ja tappoi tenukersantin juomalla kiljupannut tyhjiksi kolmella hörpyllä. Keltakuume D pyyhki suunsa Joujon irtojalkaan, röyhtäisi sisuksistaan puhelimelta näyttävän kapistuksen ja pakeni paikalta, koska Libyan juopuneet ja raivostuneet erikoisjoukot olivat juuri saapuneet paikalle ja nostaneet kannettavat hiukkaskanuunansa osoittamaan suomupukuista kristallinrikkojaa.

Erikoisjoukkojen komentaja Mulku oli aina ollut sitä mieltä, ettei mitään työtä kannattanut edes aloittaa, jos sitä ei jossain vaiheessa voinut jättää kesken. Keskivertoerikoisjoukkolaiselta parikymmenkiloisen aseen suuntaamiseen meni pyöreät kaksi sekuntia. Nyt kaikki sotilaat olivat keskeyttäneet kyseisen funktion tasan 1,6 sekunnin kuluttua. He olivat siis juuri ja juuri ehtineet. Tällä välin Kermit oli ehtinyt jo lähelle mantereen keskustasankoa.

Päästyään pääkaupungin mantereenpuolella levittäytyvän hietikon yli kraatterimaisen keskustasankoa ympäröivän vuoren rinteille Kelpo D huomasi maalaamattomista laudoista kokoonkyhätyn majan. Sen ilmeinen omistaja, ja mahdollisesti rakentajakin nojasi hataraan seinään, eikä tehnyt e lettäkään toivottaakseen harvinaisen vieraan tervetulleeksi. Hän oli ensimmäinen absolutisti, jonka K oli nähnyt koko planeetalla (toisaalta K oli nähnyt vasta 12 ihmistä). Moinen kavala ja tekopyhä käytös selittyi oivasti sillä, että nojailija oli kuollut ainakin vuosi sitten ja muumioitunut kuivassa ilmastossa. Tyhjät pullot hiekalla puhuivat myös omaa kieltään...

Kendo palasi tajuihinsa ja katseli maailmaa lievästi ymmällään; Libyan rusehtava taivas ja sinertävä maaperä olivat epäkohteliaasti vaihtaneet paikkaa, jonka lisäksi kivikko raapi häntä itsepintaisesti takaraivoon. Ja hän kuuli puhetta: ”...iva mitä? Sinä pitelet ja kannatkin, kuin minä sama juttu jooko. Väsyy!”. Kendu käänsi mukiloitua päätään äänen suuntaan ja näki kolme tyhjää pulloa kinastelemassa keskenään oudolla murteellaan. Kallioperä lakkasi pahoinpitelemästä K:n aivokoppaa kun yksi pulloista irrotti otteensa taakan lahkeesta. ”En minä minä. Toi sen mieluusti tonne. Just kato”. Pullot näyttivät unohtavan uhrinsa ja paneutuvan kokonaisvaltaiseen neuvotteluun kanto- ja kiskomisvuoroista. Ansaitun tauon aluksi Kevlar D tunnusteli päälakeaan, jolla tuntui poliisin kokoinen kuhmu. Hänet oli ilmeisesti tainnutettu majan edustalla, ja kun siirsi kättään alemmas ruhjotulle takaraivolle, saattoi päätellä, että matka tänne louhikkoon oli suoritettu kokonaan raahailemalla. Eikä varmaankaan suorinta reittiä, saatana.

Pullot olivat edenneet väittelyssään tilanteeseen, jossa viimeksi raahanneen yksilön hiertymistä kehkeytynyt hermostunut kysely-vastailu-potpuri oli jumiutunut umpikujatilanteeseen. -Ei se voi sattua ei satu. Nyt ei vaan äskön kun repimysvuoro niin ihan samasti. Juu takaan. -Oliko kelloo? Raahaaminen kaikki paljolti kaikkia. Aika kuluu ja pulloraukat uuvahtaa minä. -Tottakai oon raahinut. Sama tai kaltainen vamma kipu, perrana. -Siä paska kato tähän.

Pullot alkoivat olla kypsiä puhdistavaan nujakkaan. K ei jaksanut odottaa, vaan hyökkäsi sekaan ja huitoi joka suuntaan toivoen, ettei osuisi kovin pahasti. Pullot olivat varmasti aika kovia.

Komentaja Mulku syljeskeli karskin näköisenä adjutanttinsa selkään tähtäillessään kiikareillaan väreilevää kalliomaisemaa. Havaittuaan yksitoista metriä leveän kulumauran joka johti aavikolle, ja joka oli lahnansuomujen peitossa, Mulku potkaisi oksennuslätäkössä makaavaa adjutanttia ja harppoi maastoajoneuvoaan kohti. Ollessaan tarttumaisillaan ovenkahvaan koko vaunu suhahti liikkeelle vieden kahdeksan tukkihumalaista sotilasta lähimpään kapakkaan. Eivät olleet edes huomanneet häntä. Mulku meni takaisin potkimaan adjutanttiaan.

Kendo huomasi tappelevansa neljää vastaan. Absolutistiruumis ei ollut malttanut pysyä erossa vaihtelusta, vaan oli koikkelehtinut paikalle ja jakeli nyt kuivakoita iskuja tasapuolisesti pulloille ja Kendolle. Se oli siitä paska vastustaja, että se piti rikkoa ennenkuin se lopetti. Se ei edes tuntenut mitään. Tietystikään.

Pulloja alkoi jo väsyttää. Niiden tähtäys heikkeni ekspo-nenttiaalisesti ja voimaa iskujen takaa sai etsiä miinaharavalla. Miinaharavasta oli toisaalta myös se hyöty, että sillä sai muumiosta palasia irti suhteellisen vaivattomasti. Kenco katsoi voitoikseen Epäkuolleen irronneen jalan ja vasemman käden, mutta eivät olleet pullotkaan turhaan sohineet. Itse asiassa ruumis alkoi todella olla ruumis mitä tuli liikkumiskykyyn. Kendo nyt ei lakannut liikkumasta kuin runkatessa.

Keanuun sattui ympäri kehoa. Nujakka täytti kunnioitettavat kolme tuntia, mutta neljättä se tuskin näkisi. Yksi pulloista oli jo pudonnut pois pelistä vedoten murtuneeseen kaulaan. Loput kaksi ottivat tappelun lähinnä väistelynä ja antoivat kuulua itsestään satunnaisilla näpäyksillä Kenodin arkaan päälakeen tai takaraivoon. Muumio oli sotkettu soraan eikä siitä ollut juuri muuta haittaa kuin hajallaan olevien sormien jatkuva nipistely. Kentuuri vetäisi henkeä ja rysäytti nyrkkinsä toisen pullon kyljestä sisään ja toisesta ulos.

Käynnistyi hetken vaivautunut hiljaisuus. K nytkähteli yrittäessään irrottautua käsivarrellaan keikkuvasta lasiasiasta. Se taas katseli epäuskoisena vuoroin Keniaa, vuoroin lävistettyä kehoaan. Se sanoi ”Ku ei tälläi. Au!” ja muuttui lasimaisen veltoksi. Ketoseppälä ravisti flegmaattisen vastustajansa hietikolle, josta sen kuljettivat pois muumion irtosormet. Jäljelle jäänyt pullopentti mölähti jotain uutta ja entistäkin epäselvempää ja syöksähti kimppuun.

Kakkakeisari kasvatti salamannopeasti pupilleistaan virtuaalisilmikon. Ympäristö muuttui oitis paljon mukavamman näköiseksi. Taivaalta satoi neitsyitä ja kuraa, kivikkoinen maaperä näyttäytyi pehmeänä banaanimattona, vaikka tuntuikin yhä kovalta. K:n edessä tanssahteli pullea ja punaposkinen jäätelökauppias, joka tyrkytti tötteröitään innolla jolla olisi voinut kaataa helvetin korkeimman puun. Kermahyydyketuotteet näyttivät tuskin hipaisevan Kalun hipiää, mutta kipuaallokko muistutti virtuaalilasien pettävyydestä. Jätskityyppi nosti vaivalloisen näköisesti maasta valtavan hattaraherkun ja humautti sillä suu auki odottavaa KD:tä.

Jos Kendon suu ei olisi ollut auki, se olisi luultavasti räjähtänyt paineistetun huutoilman mukana irti.