Viidensadan metrin päässä pilvestä Kurkopari D tajusi sateen alkaneen ja otti käyttöön hätätilanteita varten tarkoitetun kumilenkkimoottorin. Hän pääsikin kolmen sentin päähän pilvien kynnyksestä kun ulosteraput romahtivat matkalleen kohti Libyan pääkaupunkia. Tilanne oli todellakin varustettu hätä- etuliitteellä. Kioto kellui hetken ilmassa pelkästään raivonsa avulla kunnes tajusi lisätä tehoa ja nousi vaaditut kolmisen senttimetriä ylös saaden niin tukevan otteen läpimärästä pumpulista kuin on mahdollista käsillä jotka loppuivat kyynärtaipeen kohdalla. Supistetulla keholla, jonka takaraivoa kuninkaallinen särky tulisti, varustettu Kalmankukka nytkähteli kokonaan pilveen ja veti henkeä. Ja sivaria pyllyyn. Ja vanun kätköistä luutnantti Saastesaippuan jalattoman ruumiin, joka oli suhahtanut paikalle 10 minuuttia sitten. Ketla aukaisi Saastesaippuan ja oman päälakensa sivarin siviilipalveluspassilla ja vaihtoi aivot keskenään. Vaikkei uudessa ruumiissa ollut vieläkään jalkoja, niin kädet nyt ainakin. Ainoa kakka juttu oli se, että uusi ruumis oli todellakin ruumis, eikä se totellut mitään hermostollisia komentoja. K.O.D päätti siirtyä takaisin vanhaan kehoon, mutta sepä ei niin vain onnistunutkaan. Kädet eivät toimineet ja kaiken lisäksi juuri raiskattu sivari työnsi kostoksi vanhan ruumiin pilvestä. Ei saatana!

Tonttu-Tapani hykerteli nähdessään vainoojansa kolhitun ruumiin putoavan kohti alhaalla odottavaa libyanpintaa. Tonssu kelluskeli takaisin Sateenhaltijan valtaistuinsaliin jossa pilven ohjaimet sijaitsivat ja ryhtyi suunnittelemaan reittiä jonka varrella (tai alla) olivat kaikki Libyan kaupungit. Ne voisi ryöstää ja raunioittaa. Hihi.

Kelvari oli muuttanut osan cortexinsa hermosoluista pikkuruisiksi valejaloiksi joilla pystyi hinaamaan Saastesaippuan velttoa ruumista järisyttävällä puolen sentin tuntinopeudella. Hötäkässä oli kadonnut lukutaito, mikä ei ollut suurikaan uhraus, ja kirjoitustaito, joka lähinnä vaati lainausmerkit ympärilleen. Samalla hävisivät muistot eräästä lääkäristä, joka oli poistanut K:lta tämän kallisarvoiset Canarian-muistot. Hassu juttu, hänhän ei ollut koskaan ollut Canarialla. Ehkä olikin kyse Haruinijan hermostuttavan hyvänhajuisesta aurinkokunnasta, jonne Kiitos D oli saanut porttarin. Jos sanan ”Haruinija” lausui oikein päin vittua, saattoivat muistotkin mutatoitua toisenlaisiksi tai jotain. Tai ehkä Zhkarannian muistot - ei, sieltä hän ei missään tapauksessa muutenkaan muistaisi yhtään mitään. Pojat pisti viinat, niin mikäs siinä. Zhkarannianin matkalla katosivat itse asiassa puolen vuoden tapahtumien ja kotiavainten lisäksi kotikin.

Eräs sivari jota oli juuri pantu persiiseen tärähti paksuksi. Se tunsi, miten lukuisia vauvanvonkaleita kehittyi sen kireäksi käyvän vatsanahan alle. Se kävi makuulle mutta purjehti sitten pois, koska painovoimaa ei oltu kytketty päälle. Eikä Kendo nähnyt sitä enää koskaan. Eikä sen niin väliä olekaan.

Kudno tunsi kuinka pilvi värähti ja lähti hitaasti kiihdyttämään kohti pohjoista. Jos hänellä olisi ollut huomattavasti tarkemmat aistit, mikä on likimain yhtä mahdollista kuin ohittaa soutuveneellä tandru-lintu (joka on nopea. Todella nopea), hän olisi nähnyt, kuinka Tonttuponttu piti joystickiä maksimitehon kohdalla järkyttävän tyytyväinen ilme akneisilla kasvoillaan. Sen lisäksi K.D. olisi mahdollisesti huomannut kaukana merellä häämöttävän mantereen, joka oli ollut kateissa ikimuistettavat ajat. Sen pinnalla olisi voinut nähdä valtavia, hieman tontun näköisiä olentoja hoippumassa kohti merta ja Libyan toista mannerta. Mutta kun ei niin ei.

Rakkoraamattu oli kovasti humalassa. Hän oli epämääräisen ihmismäinen neljine raajoineen, mutta jokin hänessä kieli pitkälle viedystä muutosprosessista. Hänen kätensä tutisivat enemmän kuin oli tarpeen ja hänen maksansa oli aloittanut oman salaperäisen elämänsä vuosia sitten. Rakkoraamattu katseli ryyppypaikkansa varjoista taivalle ja pani merkille, että korkealla pilvien lomassa leijaili pitkätukkainen ja nukkavieru hahmo. Siitä putkahteli ulos erimallisia moduleita, mutta niistä ei saanut oikein selvää. Rakkoraamattu ei ollut tietyistä syistä saanut asioista selvää enää kymmeniin rankkiyksikköihin. Jotain ympäripyöreän jonkinsuuntaista sitä tietysti tuli silloin tällöin käsitettyä. Rakkis käänsi kylkeä ja imaisi hieman hapanta kiljua.

Kelkka D oli edennyt syvälle pilveen aivopoimuillaan. Hän oli saanut kytketyksi itseensä kaikki pään aistinelimet, mutta raajojen ja sisäelinten hermotus oli vielä rankasti kesken. Pilvi oli täynnä sivareita, mutta ne eivät kiinnittäneet mitään huomiota univormupukuiseen tetraplekiin, joka hinautui pumpulisalien halki pääkallosta ulos pistävillä sormimaisilla ulokkeilla. Sivarit olivat juuri puristaneet pilven kuivaksi vedestä ja tankkasivat pumpulitukkoja kastelukannuilla uutta sadetta varten valmiiksi. Niillä oli kädet täynnä töitä, mutta Kendo arveli, etteivät ne muutenkaan reagoisi häneen mitenkään. Kaikki sivarit näyttivät samanlaisilta, pitkä sotkuinen tukka ja vihreä villapaita, jalassa ruskeat samettifarkut. Osastonhoitajasivarit erotti poninhännälle kerätystä tukasta. Kersantti D tunsi olonsa vaivautuneeksi sotilasvarusteissaan kaikkien näiden vouhottajien keskellä, vaikka hän itse olisi mieluusti suorittanut siviilipalveluksen. Siis jos hänet olisi hyväksytty edes armeijaan, jonka hän oli silti käynyt, tai jos kotiplaneetalla olisi ollut armeija, tai jos hän olisi täyttänyt vaaditut ikävuodet, tai jos hän ei olisi ollut periksiantamaton fasistisika. Siinä oli paljon jossia.

Kaukana Rakkoraamatun yläpuolella suurehko pilvi erosi toisista pilvistä ja lähti kohti etelää. Se hidasti vauhtiaan muutaman kilometrin päässä, kääntyi kankeasti pudottaen samalla korkeuttaan ja suuntasi takaisin kaupunkiin. Rakkoraamattu ei edes hätkähtänyt. Hän oli sammunut.

Kurttu-Rami D huomasi kuinka sivarit lähtivät yllättäen asemapaikoiltaan ja leijuivat alemmille tasoille peltiset kastelukannut keikkuen vienoissa käsissä. Pian kaikki olivat kadonneet, ja KD jäi yksin nytkähtelemään kohti pilven keskustaa. Säälittävä tasapainoaistintynkä kertoi pilven muuttaneen kurssiaan. Mihin suuntaan, sitä ei Kredo saanut selville. Suuntien täsmällinen osoitus oli täällä muutenkin hankalaa kun painovoima oli kytketty pois ja kaikki seinät (lattiat, katot?) näyttivät samanlaisilta, mikä tietysti oli loogista koska ne olivat samaa materiaalia. Kenod tajusi valinneensa oikean kulkuvälinemallin, tietysti, sillä kahdella jalalla liikkuminen ei tarjonnut otemahdollisuuksia alustasta. Kymmenet valejalat sen sijaan olivat vakaa tapa siirtyä. Olisivathan ne tietysti voineet sijaita muuallakin kuin päälaella. Kusto pysähtyi hetkeksi huilaamaan ja kehittämään hermojärjestelmäänsä.

Rakkoraamattu oli herännyt, sillä hänen jalkansa olivat syttyneet tuleen nuotiosta lentäneestä kipinästä. Kipuaistimukset eivät vielä olleet saapuneet päähän asti, ja Rakkoraamattu mietti saapuisivatkokaan ne ikinä , mutta iloisesti rätisevät liekit lämmittivät mukavasti. Huolimatta Libyan subtrooppisesta ilmastosta oli pääkaupungin kujilla ja siltojen alla kalseaa ja kosteaa, joten hetkellinenkin lämmönsaanti oli tervetullutta. Rakkendaali siirsi kiljuleilin huolellisesti kauemmas leimuavasta alapäästään ja vaipui hyväätekevään uneen. Jos hän olisi pultannut itsensä maahan kiinni, hän ei olisi vierähtänyt jokeen ja hukkunut, toisaalta tukipintaan sitoutuneena hän olisi palanut poroksi. Ja porothan eivät selviydy elossa jos ne eivät saa jäkälää.

Tonttuperkele katseli pumpulista kyhätyn häkin sisällä mekastavan sateenhaltijan temppuja ”hymy” huulilla. Hän keikautti joystickin etukenoon ja tuijotti kallistusmittaria kunnes se hitaasti lähti alas. Libyan pääkaupungissa (kukaan ei tiennyt mikä sen nimi oli ja pääkaupunki se oli vain siksi, että se oli suurin) ei ollut onneksi korkeita taloja joita olisi pitänyt väistellä. Ja se taas oli ällöttävän vaikeaa suurehkolla sadepilvellä. Kun Tomho oli havahtunut juuri merestä nousseen Kusimuulin pinnalla, hän oli ensin ollut hieman poissa parikymmenmetriseltä tolaltaan mutta lähtenyt sitten ylittämään merta suunnaten taivaanrannassa häämöttävää mannerta kohti. Hän oli jyrännyt rannalta sisämaahan päin, mutta oli epäonnekseen osunut johonkin slummiin josta ei ollut paljoa saanut varasteltua. Lähinnä viinaa ja... ja, no viinaa. Pilvi täytyisi ohjata kaupungin rikkaamille alueille ja sitten muiden kaupunkien kimppuun. Tonttu tarttui huutoputkeen ja komensi sivarit valmiiksi.

Kerrossämpylä D oli saanut sisäelimet toimimaan. Ex-luutnantti Saastesaippua oli näemmä (tai haistamma) syönyt kippunnan herneitä ja kaksi naulaa tummaa leipää. K harjoitteli hetken suolen ja rakon toimintaa kunnes osasi säännöstellä suihkuja. Hän nosti ruumiin irti pumpulista kusipurkauksen voimalla ja kytki kakka- ja pumppapropulsion toimintaan. Kendo pystyi nyt liikkumaan huomattavasti nopeammin pilven käytäviä ja saleja. Asiassa oli nyt vain eräs filosofinen ongelma; jos oma pieru ei haissut pahalta, niin miten oli sitten asianlaita sellaisen suolihuudon kanssa joka tuli vieraasta ruumiista mutta oman pään ohjaamana?

Juopunut, mutta järjestelmällisen hukkunut Rakkoraamattu ajelehti reipasta haipakkaa alas jokea. Hän ohitti kunnioitettavan piittaamattomasti tummat satamarakennukset ja -nosturit ja kieppui rennosti virran mukana ulapalle. Hän ei luonnollisestikaan pelännyt lihansyöjäkaloja joiden snorkkeleita näkyi siellä täällä, eikä tummeneva iltakaan suuremmin häntä huolestuttanut. Hän oli mitä flegmaattisin.

Joitakin satoja metrejä Rakkoraamatusta Kusimuulin suuntaan polskutti ärtynyt tonttuhahmo. Itse asiassa sellaisia hahmoja oli tällä hetkellä meri täynnä, jokainen ainakin yhtä ärtyneenä. Taisipa siellä olla joku vittuuntunutkin yksilö. Nuo onnen kerjäläiset olivat päättäneet kostaa Libyan asutumman mantereen asukkaille siitä, että nämä eivät olleet uskoneet Kusimuulin olemassaoloon. Huutia tulisi ja lätkettä. Vettyneissä nutuissaan kroolaavat tontut olivat suunnitelleet vuorenvarman juonen jolla koko Libya vallattaisiin ja pistettäisiin soosiksi. Uimajätkät olivat kiukkuisia osittain siitä syystä että juoni oli kirjoitettu varmuuden vuoksi paperinpalalle. Jos se olisi tallennettu esimerkiksi valtavaan siirtolohkareeseen, se olisi ollut paljon vaikeampi varastaa. Se siis varastettiin, eikä varasta ollut kovinkaan helppo löytää, koska tontut näytivät kaikki samanlaisilta. Ei tarvittu suurtakaan rohkeutta sanoa heitä jopa identtisiksi.

Tätitonttu kuunteli pörinää joka kantautui ohjaussaliin ympäröivästä pilvestä. Melussa erottui silloin tällöin lyhyitä taukoja jotka lopetti purskahtava ääni ja huudahdus. Metelin lähde kierteli salia etääntyen ja läheten, mutta joka tapauksessa kuvottava haju lisääntyi jatkuvalla syötöllä. Tonjo piteli nenäänsä ja jatkoi sinnikkäästi laskeu-tumistoimenpiteitä. Pilvi kulki nyt muutaman kymmenen metrin korkeudella luoteesta kohti kaupunkia ja sen alapinnalla roikkui kastelukannusivarien pataljoona valmiina kastelemaan ja ylenkatsomaan kaupungin asukkaat hautoihinsa. Toto potkaisi jarrua hieman syvemmälle jotta koko paska ei suhahtaisi kaupungin yli.

Kendukaasi loisti itsetyytyväisyydestä, sillä hän tiesi tarkalleen missä huoneissa ja käytävissä oli jo käynyt. Rusehtavista seinämistä ei voinut erehtyä. Kukkakuutio D:n hehkua himmensi se vastaanpanematon tosiseikka, ettei hän ollut löytänyt ”puhdasta” paikkaa ainakaan puoleen tuntiin. Hän oli saanut kädet hermotettua, mutta ei ollut keksinyt niille juurikaan mitään käyttöä, sillä paskapropulsio oli todella tehokas liikkumistapa. Toisen käden etusormelle tosin oli löytynyt erittäin vastuullinen tehtävä, se toimi polttoainemittarin neulana - oli varmaan saatanan typerän näköistä lennellä pumpulitunneleissa pumpan voimalla etusormi pystyssä sojottaen kuin opettajalla joka on saanut oppilaan kiinni tupakkatehtaanpoltosta - ja metaania oli kulunut jo aika reippaasti. Sitä ei riittäisi varmaan kymmentä minuuttia pidemmäksi ajaksi.

Ensimmäiset tontut nousivat Libyan rannikolle samaan aikaan kun eräs pilvi alkoi moukaroida kastelukannuvälitteisesti kaupungin poh-joislaitamia. Vettävaluvat monsteriheikit rymysivät autioita katuja syvemmälle betoni- ja kiljupannuviidakkoon ja heidän konden-saattorimaisiin mieliinsä alkoi hiipiä epäilys ryöstöretken ajastuksesta. Kulttuurin tasosta päätellen mantereelta oli kukoistus ja rahna hävinnyt sata vuotta sitten. Sivareilla miehitetyn pilven ohjauskeskuksessa huomattiin sama asia. Koko kaupunki oli yhtä slummia ainoana helmenä tuo karvas ponu. Joiden tiputusjärjestelmän sivarit olivat juuri hakanneet peltiromuksi. Perkele!

Kendo leijui suuressa hallissa etusormi sojottaen vasemmalle. Hän toivoi pilven kaartavan tiukasti alas niin, että hän liukuisi kohti kattoa ja saisi otteen edes jostain. Hän sätki naama punaisena kasvattaen raivoaan jälleen kohti kinetiikan rajaa. Raivopalkki näköjuostenäytössä alkoi hitaasti kasvaa ja saavutti pian tarpeellisen arvon. Mitään ei tapahtunut. K lisäsi tehoa ja nosti räkäisen vihan tasolle jolla rikotaan vuoria kun ne eivät tule luokse. Ei vieläkään mitään. Tuolla määrällä katkeruutta hänen pitäisi olla jo ilmakehän ulkopuolella. Vielä viimeinen, niin sanottu loppurepäisyponnistus ja palkki täytti koko näkökentän. Jos Knedolla olisi vielä ollut suojelusenkeli, se olisi ottanut lopputilin ja vetänyt itsensä sitten jojoon. Edellä mainituista vuorista vielä sen verran, että ne olisivat taaskin menneet tohjoksi, mutta tällä kertaa siksi, että ne tulivat luokse vähän liiankin nopeasti. Ne Libyan asukkaat jotka eivät olleet sammuneet tunsivat jotain sanoin kuvaamattoman pahaa ja vetäytyivät homeisiin nurkkiinsa. Pilven alapinnalla roikkuvat sivarit värähtivät ja katsahtivat pelokkaina toisiinsa. Jopa KD itse pelkäsi raivoaan. Sen saattoi melkein nähdä, tosin edessä oli digitaalisesti laskettu ja esitetty pylväsdiagrammi. Sitten Kent huomasi pienen merkkivalon aivan näytön alareunassa ja sen vieressä tekstin ”Efektin käynnistys”. No ei muuta kun sormi napille. Jo kohtalaisen juopuneet tontut näkivät pohjoisten kaupunginosien päällä roikkuneen pilven katoavan valtavan naama sinipunaisena karjuvan lettipään suuhun. Muutaman sekunnin kuluttua planeetan pintaa hämärsi outo auringonpimennys. Se oli nimittäin lopullinen, mutta eipä ollut enää aurinkokuntaakaan jolle paistaa. Sellasta.