Komentaja Mulku piiskasi adjutanttiaan yhä hirmuisempaan menoon. Juostuaan karanneen joukkueensa perään Mulku oli nyrjäyttänyt nilkkansa ja ranteensa kaaduttuaan maakuopassa lymynneitten puliolentojen päälle. Herjaryöpyn saattelemana Mulku oli nilkuttanut laattailevan alaisensa luo ja valjastanut sen kernaaksi ratsuksi. Adjis oli osoittautunut nopeaksi ja kestäväksi ajopeliksi, jolla saattoi nousta jyrkätkin rinteiköt. Mulku ulvoi kuin susoidi ja kiristi ohjaimia.

Kendo tointui iskusta nopeasti. Pullo ei ollut ehtinyt sitoa vasta kuin K:n kädet ja jalat. Pää oli jätetty vapaaksi (luultavasti ottamaan vastaan kiviset töytäisyt, joita Kestopiru oletti olevan tulossa). Viimeinen ehjä pullo virnuili ja ähki ottaessaan suuntimaa sinne, mihin kaiketi oltiin alunperin menossa. Kendo muisti kompassin taskussaan. -Hei, persenaama. Mullolis jotaikki sullen, artikuloi K pehmeästi ja viittoili kyrvällään kutsuvasti. Pullis käänsi lasisen katseensa ja pulpautteli kysymysmerkkejä ilmojen teille. ”Tää on kompassi, ignorantti”, selvitti Kaikkisekestää ja niisti suuntausapuvälineen bybyläisestä sieraimestaan sormiselle hiesulle. Pullomullo oli hukkua kysymysmerkkeihin Ketoonin nytkähdellessä ja mölistessä opasteita. P jousti perinteiseen libyalaiseen joogasolmuun.

-Olet rauhallinen, kaikki on oikein hyvin, Lasiheikki kuiskaili tyynnyttävästi. Kendo vaipui välittömästi transsiin ja hypnoosiin viisipötkötemppelissään. "Makaat pehmeällä nurmella ja katsot perhosten leikkiä". Kendo hihitti. Eihän perhoset leiki. "Taivaanrannasta nousee pehmeästi lämmin punerrus, makaat aivan hiljaa". Kedno pärskähti. Ei kukaan maannut ”aivan hiljaa” jos sattui olemaan noin tapahtumaköyhässä ympäristössä. "Tunnet kuinka otsaasi hivelee viileä lehvä". Vähemmästäkin kutitti. "Vihreän kummun takaa sinua katsoo...". Kirkaisu. "...hymyilevä tonttu-ukko". Kermo kikatti. Mikä vittu se tonttu-ukko oikein oli? "Tonttu heiluttaa sinulle". Niin tekisi Kohtu D:kin jos hänen kätensä olisivat vapaina. Itse asiassa hän olisi jytkyttänyt sitä tonttua kajuuttaan kun se ei kerta sanonut millä asioilla liikkui hänen alueellaan. "Nyt se tonttu taitaa näyttää sulle fakkia". Tämä oli liikaa. Kalliomaalaus palasi sidonnaiseen todellisuuteen ja potkaisi liian lähelle istunutta meditaattoria aataminomenaan ja kieri kivipaasien välistä avoimelle rinteelle. Enkeliyleisöä kohahduttaen pullo ryntäsi kakien perään. Se heilutteli raskasta kivenlohkaretta ja olisi osunut sillä Kendoa päähän, jos tämä vielä olisi käden ulottuvilla ollut.

Mutta ei. Ensin pakovälineenä lievästi passiivinen rinnemuodostelma oli jättänyt vierijänsä murskautumispulaan, sitten joku typerä miehistönkuljetusvaunu oli lentänyt ohi ja Kenzion ympäri kiedotut köydet olivat takertuneet sen kolhiintuneeseen puskuriin. Toisaalta kelpo tapa hävitä paikalta, toisaalta erittäin kivulias tapa tutustua teknologiaan, jolla ilmatyynyt voitiin korvata painovoimatykeillä.

Kenkää tuli kuin viimeistä päivää. Kunnon mukiloinnissa KD ehti jo arvella tuon apokalyptisen hetken koittaneen: Työnnäpä pääsi konevasaran alle ja anna palaa. Samalla kun ihastelet selkärankasi päällä runnovia yliraskaita panssarivaunuja (jotka olet tilannut sähköistetystä puhelimesta hyvissä ajoin) voit arvailla kuinka nopeasti pitkähkö tavarajuna juuri ajoi raajojesi ja sisälmyksiesi yli. Jos olit kaukaa viisas, hommasit jättitankkerin kyntämään verestäsi muodostunutta merta. Hieman tuollaiselta tuntuu opiskella painovoimateoriaa. Sen sovelluksiin tutustuminen sattuu joitakin kertoja enemmän. Jos tutustuminen suoritetaan kaikki raajat sidottuina, ja tutustumispaikan korkeus maanpinnasta, joka liikkuu kahdeksasosalla äänennopeutta, vaihtelee kymmenestä kahteenkymmeneen senttiin, voi olla varma, että syntyminen aikakauteen jolla kottikärryjä voitiin pitää suurimpana edistyaskeleena sataan vuoteen maistuisi itse kullekin.

Seitsemän järjettömässä pöhnässä löllyvää sotilasta yritti yhtäaikaisesti ohjata villiintynyttä kuljetusvaunuaan. Luutnantti Saastesaippua oli hetkeä aikaisemmin ”pudonnut kelkasta” tongittuaan sitkeästi istuimensa katapulttisäätöjä. Jalat olisi joka tapauksessa kannattanut ensin ottaa pois etummaisen penkin alta.

Sotilas Ponute riemastui suunnattomasti osuessaan huitovan ihmismuurin läpi loikkarivaihteen valintakytkimelle. Kaikkien mielestä vaunu oli paras, jolla olivat ikinä liikkuneet; Se ei mennyt millään rikki, vaikka sitä olisi ohjaillut kymmeneenkin eri suuntaan. Eräässä vaiheessa alukseen oli käynnistynyt yksi aivan uudenlainen varoitusäänikin: aina kun lennettiin eli vilahdettiin holtittomasti suurehkon kiven yli, alustasta kuului käsittämätöntä kiroilua ja huutoa. Tämän huomattuaan sotilaat pyrkivät lentämään kivien päältä aina kun mahdollista. Heidän kuntoonsa nähden se onnistui todella usein.

Kendo sai lopulta silmänsä auki. Hänen nenänsä oli vuoroin litistyneenä gravitonisäteilijöitä vasten, vuoroin syvällä kallossa kun aluksen tietokone lisäsi tehoa maaston epätasaisuuksia ylitettäessä. Säteilijät olivat metallinharmaita levyjä, jotka ulkonivat pari senttiä vaunun pohjasta. Koska Kalvokaasutin D roikkui auton etupuskurista jalkojensa ympäri sidotuista köysistä käsien nytkiessa hyödyttöminä selän takana, takaraivo oli jälleen ainoa tukipiste jolla kehoaan saattoi tukea maata vasten. Kendo huusi LUJAA.

Komentaja Mulku tankkasi heppaansa. Se yritti rimpuilla itsensä vapaaksi, mutta omistajan koukkumainen pipuli adjutantin suolenmutkassa takasi varman pidon. Mulku oli aiemmin päivällä nähnyt luutnanttinsa hieman oudossa ympäristössä ja huutanut tätä takaisin ruotuun, mutta ei ollut saatana totellut. Oli vaan lentänyt jalattomana yhä kauemmas luoteeseen. Mulku oli tankannut adjutantin jo kolme kertaa ja nähnyt tauoilla, kun ilmavirta ei estänyt tarkkailua, miehistönkuljetusvaununsa suhahtelemassa pitkin rengasvuoren kupeita. Ei sitä tietysti yhdellä vaivaisella adjutantilla kiinni saisikaan.

Joku oli löytänyt hätäjarrun. Kendo taas oli sekunnin murto-osaa myöhemmin löytänyt kitukasvuisen sym-kasvin suustaan lennähdettyään äkkijarrutuksessa vaunun alta massansa viemänä - joka oli tosin pienentynyt radikaalisti pikku ajelun aikana. Sotilas Tenhuna kokoili itseään jopa muutenkin kuin kuvaannollisesti ohjaussauvan ja tutkaruudun välistä ja huomasi jotain sekavan rääsyistä vaunun edessä. Hän kohottautui, ähkäisi tuskasta, joka syntyi kun katkennut reisiluu hankasi keuhkoja, ja kurottautui auton nokan yli. -Hei tääl on joku jäbä!, ilmoitti Tehnuna vammaseuralaisilleen. ”Se on varmaan koko ajan vedelly meitä eteenpäin kun sillä on tommonen köysi”. -Mitä vittuu sä oikeen touhuat?, kysyi sotilas Maksavek Riepu-Kendolta ja potkaisi tätä päähän. Pian kaikki kykenevät oli möyhentämässä Köysitemppu D:tä potkuin, kiveniskuin ja nyrkein. Joillakin oli vaunusta otetut kiväärit joilla päästeltiin sarjoja sinne sun tänne Kendoa, koska ei voitu olla täysin varmoja mikä oli pää.

Kendilotionia ei mellastus hänen ympärillään juurikaan kiinnostanut. Se tuntui auton alla roikuskelun jälkeen maailman ensteks mukavimmalta viihteeltä. Sitä paitsi sym-kasvi suussa tuntui siltä, kuin joku olisi työntänyt melaa kitarisoihin oikein vuosien pidättelemisen jälkeen. Tämän huomasivat solttumonottajat ja ruiskivat itsensä Kendolioon. Köydet sulivat työn touhussa ja pian K heräsi vapaana joskin humalaisen siemennesteen peittämänä kuljetusvaunutäytteisestä rinnelokaatiosta. Sotilaat tuntuivat lievinä kyhmyinä Jumppahuuto D:n taskuissa ja ruumiinonkaloissa. Hän hymähti raukeana.

Muutaman kilometrin päässä Mulku oli joutunut kolariin törmättyään adjutantillaan varomattomaan jalankulkijaan ja saanut surmansa patikkapellen viipaloitua sekä kuskin että ajopelin. Se, että jalkapalka oli lähes parikymmenmetrinen torsomutantti kadonneelta Kusimuuli-mantereelta ei tekoa itseään tehnyt tekemättömäksi, ajatteli tuo visvan seireeni hieman nurinkurisesti. Oikeastaan sanavalinta oli niin käsittämätön, että siitä kannatti jo suuttua. Hirmu kiihdytti menoaan ja piti kolmin käsin kiinni typerästä lätsästään.

Kepo D.C. räki sym-kasvin siemeniä päästään jotka oitis juurtuivat spermaiseen maahan. Hetken kuluttua paikalla oli pehmyt ruohopatja jolle Konkka kernaasti rojahti parantelemaan bissejanoaan. Tilanteessa oli jotain tuttua. Ja eikö pian ilmakehässä räpytellyt häikäisevän kirkkaanharmaita perhosolioita. Kendo olisi mieluummin ollut vilkaisematta lähistöllä nyt jo nurmeen peittyneen kummun suuntaan, mutta olisi siten jäänyt huomaamatta kuinka tylsää maailmassa oli ilman bisseä (?). Joku jonka K mielessään nimitti tonttu-ukoksi kurkkasi kummun takaa ja heilutti valtavia käsiään. Kurkkukipsi D hymyili ovelasti ja vilkutti takaisin. Nyt saisi kaiken maanosan tontunperkeleet niin lujaa päihinsä, ettei paikalla kasvaisi koskaan mitään muuta kuin hautakiviä.

Tontun ehtiessä kummun laelle Kendo hätkähti miedosti tajutessaan tulokkaan fyysisen koon. Psyykkinen etevyys loisti sen silmistä kuin peruna kellarista, mutta Kohelo päätti tarkistaa tiedostonsa, josko tyypistä olisi haittaa. Ei filen fileä, ei muuta kuin erään sotilaan irtovarvas, jota K ohimennen imaisi. Hän latasi nyrkkinsä panssarinlävistäjäsormilla ja viritti ne suurimmalle teholle. Tonttu näki tämän ja sen raivo kääntyi pelonsekaiseksi paskahädäksi. Se näytti erästä keskisormeaan hätätilannekakan täyttäessä innokkaasti 501:t. Kenbo laukaisi ensimmäisen kädellisen joka viuhahti tontun pään yli ja kimmahteli sateesta raskaiden pilvien välissä. Makkimyräkkä tietyissä housuissa nousi huippuunsa ja sai tontun näyttämään lastenhoitajatädiltä, joka on tunkenut holhokit ylisuuriin villahousuihinsa. Kuuro-Kunto D mietti, miltä vanhat tädit haisevat kun ne on jätetty pesemättä ja harjaamatta. Yäk. Asian voisi selvittää kunhan saisi myllättyä tämän kasvuhormoneita nappailleen satuhahmon, joka muuten oli jo kääntynyt pakoreissulle ja harppoi raskaaksi käyneissä pöksyissään kaupunkia kohti.

Kendo perään hoippumaan. Hän tulitti lisää sormia jättitädin selkään joka tajusi ettei päässyt tavanomaisin keinoin karkuun. Se lappoi kakkaa tantereelle ja muurasi siitä portaat. Ne kiilsivät limasta ja nousivat taivaalle jossa saattoi nähdä heijastuksen Libyan pääkaupungin silhuetista. Kenfire astui tontun jäljessä ensimmäiselle askelmalle. Se nieli jalan nilkkaa myöten sisäänsä. Kakanmuuraaja olikin viekas ja pirullinen ansanlaatija jota kävi kammoksuminen. Jalkaa ei saanut millään irti portaasta vaikka kuinka kiskoi. Korkealta pilvien lomasta tonttu virnisti olkansa yli ja katosi usvaan. K keskitti kaiken voimansa irrottaakseen alakätensä, mutta sai palkakseen pelkän tyngän.

Sukeltaessaan paksuun sadepilveen tonttu kadotti heti suuntavaistonsa ja joutui etenemään käsikopelolla. Pian kävi selväksi, ettei suunnalla oikeastaan ollut merkitystä; pilvi koostui kosteasta pumpulista jossa oli siellä täällä sivareita valmiina puristamaan sadetta alas kun sateenhaltija käskisi. Tonttutäti huomasi voivansa seisoa missä tahansa asennossa tässä epäsuuntaisessa sekasotkussa ja eteni mielihyvin sisemmälle pilveen. Ehkä hän näkisi vilauksen siitä sadeprinssistä. Eiku mikä se oli nyt oli?

Kemopsi jytyytti ylös portaita 15 askelmaa kerrallaan. Jokaisella harppauksella jalat lyhenivät (tai eivät oikeastaan lyhentyneet, mutta sijoittuivat tasakokoisina paloina askelmiin), josta K ei ollut läheskään niin huolestunut, kuin siitä mitä tapahtuisi kun jalat loppuisivat. Ai niin, olihan hänellä kädet. Keplo oli edennyt jo yli puolenvälin matkallaan taivaisiin, mutta jalkojen hyötykäyttöpituus pieneni simpsakasti. Keö ei halunnut tarkistaa, mitä juuri nyt oli suoraan hänen alapuolellaan, kahden ja puolen kilometrin korkeudesta se näytti joka tapauksessa kovin pieneltä ja siitä tuli höpsö olo. Biotarkkailutietokone ryhtyi sinnikkäästi vilkuttamaan ”Tarkista jalkojen kunto ja pituus”- ja ”Tärykalvot muistuttavat vappupalloja”-varoitusvaloja joita Kullenberg ihasteli onnellisen oppimattomana pidentäessään askeleitaan kahteenkymmeneen askelmaan. Kybernetiikka ilmoitti jossain kolmen kilometrin kohdalla, ettei raajojen tilasta enää kannattanut pahemmin huolestua, niiden menneisyys oli ollut rauhallinen ja antoisa ja nyt olivat päässeet ansaittuun lepoon paskaportaissa. Kädet sitten vaan käyttöön.

Tonttukarbaasi roikotti sateenhaltijaa kraiveleista ja tökki tätä kainaloihin ja silmiin yrittäen saada tämän komentamaan sivarit puristamaan sateen. Kunnon sadekuurossa olisi kakkiportaikko sulanut ja vienyt Letti-Kuuho D:n kauan odottaneeseen ja pahanhajuiseen hautaan. Sateenhaltijan valtaistuinsali oli ainoa painovoimalla varustettu tila koko pilvessä, joten se oli omiaan kaikenlaiseen roikotteluun ja roikkumiseenkin. Sadehahmo kuvitteli, miltä tonttu näyttäisi alastomana ja punastui. Tontú käsitti ilmeen väärin ja ryhtyi paukuttamaan satamispäälikköä kovaäänisesti polvilumpioitaan vasten. ”Nyt sitä sadetta, tai kusen sun päälles!”, läähätti jättihassu.